Valinnoista ja niiden vaikeudesta

No niin. Kylläpä on pojat (tytöt) sekava olotila.

Kävin siellä haastattelussa aamulla. Mielestäni se meni kohtuudella. Ruotsinkieli olisi voinut olla enemmän flytande, mutta taas englanti sujui hyvin. Ruotsia painotetaan, tietenkin. Muuten sain kuulla olevani haetunlainen henkilö, mutta mitään ei voida päättää ennenkuin muutama muukin on jututettu. Sitten vielä kaksi haastatellaan uudestaan, toimarin toimesta ja ilmoitus tulee lokakuun puolivälissä, että pääsenkö vaiko eikö. Meni siis vaikeaksi. Työnkuva oli lähes unelma. Niinpä pähkittyäni hetken päätin olla rehellinen itselleni ja sille toiselle firmalle, joka mut jo otti töihin. Soitin sinne ja sanoin kiitos, mutta ei kiitos.

Nyt on sekava olotila. Omatunto soimaa työstä kieltäytymisestä, kun en koskaan ennenkään ole sitä tehnyt ja koko elämäni pätkätöitä tehneenä osaan arvostaa -todellakin- edes hiukan pidempää sijaisuutta. Työstä pitää olla kiitollinen. Ja nyt kieltäydyin ja otin suuren suuren riskin. Minä, joka en koskaan ole ollut mikään hyvä riskinottaja. Toisaalta olen aina luottanut vaistooni ja osaan jo toimia sen osoittamalla tavalla. Nyt vaisto käski tehdä näin vaikka järki huusi vastaan niin hemmetisti.

Toisaalta tein mielestäni eettisesti oikein. Järkevämpää (ja häikäilemättömämpää) olisi ehkä ollut ottaa tuo eilen tarjottu työ vastaan. Koeaika olisi ollut 2 kk joten se olis vielä ollut päällä, kun tuolta olisi tullut tieto. Jos olisin päässyt sinnekin, niin sitten kylmästi vaan irtisanonut itseni sieltä ekasta paikasta ja aloittanut tässä mieluisemmassa. Mutta ei mulla ole pokkaa tehdä niin. Se olis ollut aivan hirvittävän epäreilua niille, ketkä haki tuota ekaa työtä eikä päässeetkään ja myös sille firmalle. Kauhea duuni opettaa ensin mut ja sit parin kuukauden päästä, kun äitiyslomalainen on jo lomalla, opettaa taas uusi. Kun töiden pitäisi jo sujua jouhevasti. Ei ei. En olis voinut ikinä tehä niin. Siinä mielessä kiitän itseäni, että ainakin olin rehellinen itselleni ja muille ja omatunto säilyy puhtaana.

Jos nyt en pääse tuonne toiseen paikkaan, niin sitten etsin muita juttuja. Mulla on kuitenkin vuosi aikaa etsiä, vaikka se vuosi meneekin kauhean nopeasti. Silti.... morkkis on kuitenkin siitä, että olen vapaaehtoisesti työtön lusmu, veronmaksajien elätti. Vaikka ehkä olen veroja ja liiton maksuja sen verran maksanut, että tämän työttömyyden omatunto mulle soisi sallivan. Ei se silti salli, puraisematta ainakaan.

Noh. Eipä tarvi kampaaja-aikaa muuttaa... =D

Torstaina lähetään hiukan tuulettumaan (juu, ei oltukaan just kun viikko tuulettumassa...morkkis iski taas) tyttöjen kans. Tytöillä tarkoitan Sannia ja Minnaa. Käväistään risteilemässä. Syödään hyvin ja naatiskellaan. Soimaavan omantunnon tapan ajattelemalla, että juhlitaan mun synttäreitä samalla. Kun lasten mukaanhan mun synttäreitä ei juhlita koskaan. Ei sen puoleen, en ole niitä juhlinutkaan kuin sillon kun täytin 20 ja sillon kun täytin 25. Seuraavan kerran viiskymppisiä jos sinne asti synttäreitä saa viettää.

Hiukan helpotti. Kiitos taas! =)