Mukulamietintöjä

Olen tässä joulun koittaessa herennyt pohtimaan semmoista asiaa kuin lapsuus ja leikkiminen. 11-vuotias tyttäreni kirjoitti lahjatoivelistansa pari viikkoa sitten. Listalla oli niin Legoja, Polly Pocket -nukkeja kuin Justin Bieberin levykin. Loppukaneettina listalla luki: " HUOM! Legot ovat 5-12-vuotiaille joten mä VOIN vielä leikkiä niillä".

Lausahdus ei niinkään ollut merkki halukkuudesta noudattaa orjallisesti lelupakettien ikäsuosituksia. Pointti oli se, että tyttö on epävarma voiko 11-vuotias vielä leikkiä. Ihan totta. 11-vuotias. Ei saisi leikkiä enää???? Minne se lapsuus nyt yht´äkkiä katosi, mukamas? Ihan kamalaahan se olisi, jos tuon ikäisen pitäisi lopettaa leikkiminen. Mitä sen sitten pitäisi tehdä, varsinkin jos ei satu olemaan lukutoukka, mitä tuo tyttö nyt onneksi on? Ikävuosina 5-12, miksei pidempäänkin tietty, on varmaan kivoin aika leikkiä; mielikuvitusta riittää jo vaikka mihin kivoihin leikkeihin ja touhuihin eikä ole enää "ei alle 3-vuotiaille" -altistumaa. Ikävä todeta, mutta exä ei kyllä ainakaan rohkaise leikkimään. Se on jo pari vuotta sitten ilmoittanut, ettei tytölle sitten tarvitse ostaa enää lahjaksi leluja, ei tuon ikäisen tarvitse enää leikkiä. Tosin ei saa katsella telkkaria eikä olla koneellakaan muuta kuin erittäin erityistapauksissa. Ja lukeakaan ei saa niin paljon kuin tykkäisi.

Pitäisikö sen sitten alkaa jo tekemään kotitöitä täysillä, koulun hoitamisen ohessa? En tarkoita, etteikö pitäisi jonkin verran osallistua, mutta mun mielestä on kohtuutonta, että tuon ikäisenä (ja nuorempana) pitäisi jo itsenäisesti huolehtia tiskit, ruoanlaitot, pyykit.
Vai pitäisikö hengata vaan pihalla kavereiden kanssa? Tuossa iässä se toki on vielä viatonta ja leikkimistä varmasti sekin, mutta entäs vuoden- parin päästä?

Muutenkin ihmetyttää, että nuo kymmenvuotiaat katselee ja ihannoi Twilightiä ja Big Brotheria (jos multa kysytään niin Harry Potteritkin on liian jänniä alle 14-vuotiaille, ainakin omilleni) ja kerryttää satasen puhelinlaskua kosketusnäyttöluureillaan ja kuuntelee iPodeistaan jotain Petri Nygårdia. En mä tässä ketään kivitä, kun kyllä noi omatkin penskat tekee kaikenlaista ja annan niiden olla kuin pellossa (ainakin jos exältä kysytään), mutta mua ihan tosiaan huolestuttaa toi lapsuuden lyheneminen. Eikö ne kerkee olemaan teiniperkeleitä sitten vähän myöhemminkin, ilman että aikuiset tuuppii selästä koko ajan että kasva, hyvä lapsi, kasva. Aikuisistahan se on kiinni, rohkaistaanko me niitä siihen Twilight-suuntaan vai Lego-suuntaan.

En mä sillä, kiva se on että ne kasvaa. Oma 11-vuotias on nyt paljon siedettävämpi kuin muutama vuosi sitten ja sillähän alkaa jo olla järkeäkin. Sen kanssa voi jutella ihan oikeistakin asioista, laittaa ruokaa mutta silti sitä voi halatakin. Ja se käsittää, jos sanon että ole nyt hetki hiljaa. Ja se kaipaa jo omaakin rauhaa, tykkää lukea ja kirjoittaa. Se on aika harmiton ja kiva lapsi tällä hetkellä, poislukien ne mulkkuikäkohtaukset, mitä se lähes päivittäin saa pari kappaletta. Silti tää ikä tuntuu aika kivalta. Mä en varsinaisesti fanita alle kouluikäisiä lapsia ja oikeastaan alle 10-vuotiaat on melko rasittavia. Mutta kun niitä on kerta ilmaantunut niin kai niille sitten pitäis antaa mahdollisimman hyvät eväät ja turvallinen lapsuus. Ja mun mielestä pitkä sellainen.

Ps. Ne teistä,jotka veti herneen nenään, niin koittakaahan kasvattaa ironiansietokykyänne.