Mukulamietintöjä

Olen tässä joulun koittaessa herennyt pohtimaan semmoista asiaa kuin lapsuus ja leikkiminen. 11-vuotias tyttäreni kirjoitti lahjatoivelistansa pari viikkoa sitten. Listalla oli niin Legoja, Polly Pocket -nukkeja kuin Justin Bieberin levykin. Loppukaneettina listalla luki: " HUOM! Legot ovat 5-12-vuotiaille joten mä VOIN vielä leikkiä niillä".

Lausahdus ei niinkään ollut merkki halukkuudesta noudattaa orjallisesti lelupakettien ikäsuosituksia. Pointti oli se, että tyttö on epävarma voiko 11-vuotias vielä leikkiä. Ihan totta. 11-vuotias. Ei saisi leikkiä enää???? Minne se lapsuus nyt yht´äkkiä katosi, mukamas? Ihan kamalaahan se olisi, jos tuon ikäisen pitäisi lopettaa leikkiminen. Mitä sen sitten pitäisi tehdä, varsinkin jos ei satu olemaan lukutoukka, mitä tuo tyttö nyt onneksi on? Ikävuosina 5-12, miksei pidempäänkin tietty, on varmaan kivoin aika leikkiä; mielikuvitusta riittää jo vaikka mihin kivoihin leikkeihin ja touhuihin eikä ole enää "ei alle 3-vuotiaille" -altistumaa. Ikävä todeta, mutta exä ei kyllä ainakaan rohkaise leikkimään. Se on jo pari vuotta sitten ilmoittanut, ettei tytölle sitten tarvitse ostaa enää lahjaksi leluja, ei tuon ikäisen tarvitse enää leikkiä. Tosin ei saa katsella telkkaria eikä olla koneellakaan muuta kuin erittäin erityistapauksissa. Ja lukeakaan ei saa niin paljon kuin tykkäisi.

Pitäisikö sen sitten alkaa jo tekemään kotitöitä täysillä, koulun hoitamisen ohessa? En tarkoita, etteikö pitäisi jonkin verran osallistua, mutta mun mielestä on kohtuutonta, että tuon ikäisenä (ja nuorempana) pitäisi jo itsenäisesti huolehtia tiskit, ruoanlaitot, pyykit.
Vai pitäisikö hengata vaan pihalla kavereiden kanssa? Tuossa iässä se toki on vielä viatonta ja leikkimistä varmasti sekin, mutta entäs vuoden- parin päästä?

Muutenkin ihmetyttää, että nuo kymmenvuotiaat katselee ja ihannoi Twilightiä ja Big Brotheria (jos multa kysytään niin Harry Potteritkin on liian jänniä alle 14-vuotiaille, ainakin omilleni) ja kerryttää satasen puhelinlaskua kosketusnäyttöluureillaan ja kuuntelee iPodeistaan jotain Petri Nygårdia. En mä tässä ketään kivitä, kun kyllä noi omatkin penskat tekee kaikenlaista ja annan niiden olla kuin pellossa (ainakin jos exältä kysytään), mutta mua ihan tosiaan huolestuttaa toi lapsuuden lyheneminen. Eikö ne kerkee olemaan teiniperkeleitä sitten vähän myöhemminkin, ilman että aikuiset tuuppii selästä koko ajan että kasva, hyvä lapsi, kasva. Aikuisistahan se on kiinni, rohkaistaanko me niitä siihen Twilight-suuntaan vai Lego-suuntaan.

En mä sillä, kiva se on että ne kasvaa. Oma 11-vuotias on nyt paljon siedettävämpi kuin muutama vuosi sitten ja sillähän alkaa jo olla järkeäkin. Sen kanssa voi jutella ihan oikeistakin asioista, laittaa ruokaa mutta silti sitä voi halatakin. Ja se käsittää, jos sanon että ole nyt hetki hiljaa. Ja se kaipaa jo omaakin rauhaa, tykkää lukea ja kirjoittaa. Se on aika harmiton ja kiva lapsi tällä hetkellä, poislukien ne mulkkuikäkohtaukset, mitä se lähes päivittäin saa pari kappaletta. Silti tää ikä tuntuu aika kivalta. Mä en varsinaisesti fanita alle kouluikäisiä lapsia ja oikeastaan alle 10-vuotiaat on melko rasittavia. Mutta kun niitä on kerta ilmaantunut niin kai niille sitten pitäis antaa mahdollisimman hyvät eväät ja turvallinen lapsuus. Ja mun mielestä pitkä sellainen.

Ps. Ne teistä,jotka veti herneen nenään, niin koittakaahan kasvattaa ironiansietokykyänne.

Rakas päiväkirja...

Tänään oli mielenkiintoinen päivä.

Tämä Työelämän Väliinputoaja nappasi taas pääpotin mitä tulee työsuhteisiin. Kuten niin monta kertaa ennenkin olen tämän huomannut niin sisäinen levottomuus on kyllä pahasta. Ainakin työelämässä. Taidan olla semmoinen ikäpolveni kirjaesimerkki pätkätyöläisestä, jolle kyllä riittää duunia, mutta kukaan ei halua riesakseen vakituiseen työsuhteeseen. Ainakaan täysillä tunneilla.

Katsotaanpa työhistoriaani, olisiko siellä jotakin toistoa havaittavissa.
Ensimmäinen vakityöpaikkani oli Aulangolla, siellä kylpylän respassa. Työ oli äärimmäisen mukavaa ja työkaverit vielä mukavampia. Mukavampia kuin missään muualla. Kaikki oli erittäin jees paitsi se tosiasia, etten ollut kokoaikaisessa työsuhteessa -ainakaan paperilla. Kyllä ne työtunnit käytännössä aina oli täynnä melkein, mutta silti vähän kaihersi mieltä. Veri veti vakituisempaan, kokoaikaisempaan ja säännöllisempään työhön. Kun hotellin myyntipalvelusta vapautui duunipaikka, niin sehän tuntui kuin taivaanlahjalta. Sinne siis, riemumielin, riensin kun sain paikan.

VIRHE.

Työaika ei ollutkaan kokoaikainen. Työilmapiiri muuttui täysin, ei ikinä olisi uskonut, että olin yhä samassa rakennuksessa. Voi jeesus sitä selkäänpuukottamisen määrää..Lysti loppui sitten aika rumasti, monellakin tapaa ja olin äärimmäisen huojentunut kun pääsin Ainalle. Vakituiseksi. Säännölliseen, kahdeksastaneljään työhön. Ihanat työkaverit, mahtava ilmapiiri, turvallinen, luotettava, piisofkeik työ. Kunnes meitä saneerattiin huolella ja huomasin olevani jälleen kerran työtön. Nautiskelin tästä vapaastani sillä aavistelin pääseväni takaisin Ainalle sijaistamaan äippälomaa. Pääsinkin.

Ongelma oli vaan se, että nyt työsuhde oli määräaikainen. Ei varmuutta jatkosta ja siinä tilanteessa se ei ollut kovin hyvä juttu kun haaveissa siinteli oma, velkainen koti. Niinpä luulin lottovoiton iskeneen, kun pääsin tuonne Waltikkaan.
Vakituinen työ. Omalla alalla, omissa tehtävissä, koulutusta vastaava. Vastuuta, mielenkiintoisia tehtäviä pienessä landehotellissa.

VIRHE.

Ei mennyt ihan hirveän kauaa, kun tajusin, että mitään en sitten oppinut. Hotellin myyntipalvelu ei ole mun työpaikkani, ei vieläkään. Työilmapiiri järkyttävä, johtaminen puuttuu täysin, olemattomia lupauksia, dementiaa... Hammasta purren eteenpäin, itkun voimalla välillä.

Nyt se loppuu. Ei ole tietoa uudesta duunista, ei mitään hajua mitä seuraavaksi. Tuolla en enää voi jatkaa. Työnkuva, työajat, työtunnit ja työtehtävät muuttuisi vuodenvaihteessa totaalisesti. Jos olisin halunnut respaan, olisin hakenut sellaiseksi. Irtisanon itseni ensi perjantaina.

Mulle ei vittuilla.