Reissu meni hyvin, napit tehosi ja lentäminen oli siedettävää. Montenegro on kaunis, Bar on kaunis mutta hiukan keskeneräisen oloinen. Ihmiset oli mukavia, tervehenkisiä, hampurilaiskulttuuri loisti poissaolollaan. On mukavaa aina silloin tällöin päästä pois kuvioista, mutta nyt oisin toivonut, että reissu olisi ollut viikkoa myöhemmin. Oisin tarvinnut pientä breikkiä nyt menneelle viikonlopulle.
Tultiin maanantai-iltana kotiin.
Tiistaina aamulla kuulin, että tuttuni kuoli pitkään sairastettuaan. Ei oltu mitenkään hirmu läheisiä, mutta paljon jäi mukavia kekkeröintimuistoja. Töiden jälkeen menin käymään äiskää moikkaamassa, niin äiti kertoi että varamummuni lähtölaskenta on alkanut. Paljon ihania muistoja, "juo maetoo niin luut kasvaa". Laitoin mummulle aina joskus kirjeen, mitä kuuluu ja missä mennään. Mummu vastas aina. Laittoi että olipas vuan kiva kuulla, että likka on elossa.
Keskiviikkona kävin tapaamassa ensimmäistä Ystävääni, jolla oli pikkuruinen Emppu-vauva. Vauvalla on ikää jo melkein 3 kk mutta toinen on kuin vastasyntynyt. Ja sitähän hän pitkälti onkin, laskettu aika kun oli vasta pari viikkoa sitten... Ihmeellinen vauva, monella tavalla. Menin iltavuoroon töihin, ja kärsin loppuillan kamalinta koskaan kokemaani päänsärkyä. Parille asiakkaalle meinasin lyödä luurin korvaan, koska oli lähes pakko lähteä oksentamaan.
Torstaina päänsärky jatkui ja paheni koko päivän. Oli pakko lähteä kesken päivän kotiin. Tuntui, että mikään ajatus ei pysy kasassa, kaikki on vaan yhtä sumeeta kipuvirtaa. Kotona nappasin hyvän valikoiman lääkkeitä ja nukuin ja itkin ja nukuin taas.
Perjantaina täytin sen paljon parjatun 30 vuotta. Töihin musta ei ollut, eikä se johtunut siitä että olin äkkiä alkanut vanhaksi. Pää ei kestänyt, suomeksi sanottuna. Älysin sen verran, että jos en nyt mene lääkäriin niin en ehkä pääse sinne enää koskaan. Menin. Oikea lapaluu, niskan lihakset ja lapaluun "alla" oleva lihas oli pahasti tulehtunut. Lääkäri kiitteli että onpa hyvä ettet mennyt hierojalle vaan tulit lääkäriin, ettei tulehdus leviä ja mene aivokalvontulehdukseksi. En viitsinyt pilata sen iloa kertomalla, että pakotin Janin hieromaan mua edellisiltana. Sain relaksanttia ja antibioottia sellaisen piikin muodossa, jonka piti sattua vaan vähän. Lääkäri myönsi valehdelleensa tämän asian mulle. Ei sen olisi tarvinnut, tajusin sen muutenkin. Kotiinviemiseksi sain reseptillisen vahvimpia sirdaludeja, kasisatasta buranaa perhepakkauksen ja käskyn vetää loputkin diapamit pahimpaan oloon. En kyllä enää tiennyt mitä oloa se tarkoitti, oisko pitänyt itkee vai nauraa.
Lauantaina oli koulutusta töissä, sinne raahasin itseni. Olo oli kuin uudesti syntyneellä, mitä nyt koko vasen puoli oli ja on yhä voimaton ja tunnoton, kipu oli silti siedettävää. Aina niin tarpeellisen asiakaspalvelukoulutuksen jälkeen lähin äitille, hienoisesti toivoen, että se haluaisi kovasti pitää siellä hoidossa olleet lapsenlapsensa yötä siellä, jotta mä pääsen ulos työporukalla. Mua odotti silmät päästään itkenyt äiti. Sen pikkusisko, mun tätini, oli kuollut edellisyönä, törmäsi autollaan rekkaan. En jättänyt lapsia sinne, lähdin kotiin. Jani oli töissä, soitin voinko lähteä jonnekin kun se pääsee kotiin. Lähdin. Olin baarissa pilkkuun, en edes humaltunut pahemmin. Menin kotiin ja ihmettelin pari tuntia, kuinka mulle on annettu sellainen mies, mikä mulla on.
Sunnuntaina oli perhepäivä. Syötiin pizzaa, käytiin uimassa ja toisella mummulla kylässä. Halittiin paljon, nuuskuttelin Liinin tukkaa ja ihailin Rinsessan vastaopittuja wordinkäytön taitoja. Niin kauan kun tiedän, miten paljon mulla on, kaikki on hyvin.
Diapamit on syömättä. Vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti