Kuka on tehnyt surusta laittoman?

Ei kai kukaan. Tai ehkä minä itse itselleni.

En sillä tavalla usko siihen, että ihmisen on hyvä märehtiä ja murehtia kovinkaan pitkään samaa asiaa. Tietenkin surun voittaminen vie aikansa, mutta jossakin vaiheessa pitää pystyä ryhdistäytymään ja vakuuttamaan itselleen että elämä voittaa ja kaiken on jatkuttava, tuli mitä tuli. Ei sitä voi kauaa olla pysähtyneenä, koska maailma jatkaa pyörimistään ympärillään. Uskon, että alitajunta tekee tehtävänsä, on turhaa jäädä miettimällä miettimään asioita, joille ei mitään voi. Yhtenä päivänä sitä vaan huomaa, että olo on kevyempi.

Mutta ihmisellä täytyy olla oikeus surra se aika, mikä siihen menee. Ilman että täytyy aina todistella ja selitellä, että oli se mulle kuitenkin niin ja niin tärkeä tai läheinen. Tässä lyhyen ajan sisällä on mennyt muutama ihminen, jotka itselleni eivät olleet jokapäiväisessä elämässä mukana, mutta joiden poislähtö kuitenkin koskettaa. Kyseiset ihmiset ovat vaikuttaneet muhun jollakin tavalla, osa lähimenneessä, osa kauempana. Mutta ei sitä vaikutusta voi multa pois kukaan ottaa, eikä kukaan vähätellä. Se on tunne, minkä itse tiedän. Kuitenkin koen jollakin tasolla, että koska ko. ihmiset eivät olleet mun ihan lähipiirissä, niin mulla ei olisi oikeutta tuntea surua, tai en voisi mitenkään ymmärtää, miltä lähipiiristä tuntuu. Tää tunne ei ole tullut tuolta ko. ihmisten lähipiiristä vaan ihan muualta. Ehkä jopa musta itsestäni.

Ehkä en tunnekaan varsinaisesti surua vaan järkytystä. Ehkä se järkytys muuttuu jossain vaiheessa suruksi tai sitten ei. Itsemurha on aina niin radikaali ratkaisu, että se pysäyttää pahemman kerran miettimään syntyjä syviä. Nuoren ihmisen kuoleminen vakavaan sairauteen tuntuu käsittämättömän epäoikeudenmukaiselta. Äärimmäisen raadollista on, että Rakke tahtoi elää muttei saanut ja tätini tahtoi kuolla, mutta joutui tekemään sen itse. Vanhan ihmisen kuoleminen on jollain tavalla helpompi käsittää, vielä kun mummu itse sitä toivoo. Luopuminen on helpompaa. Toista on tätini ja Raken lähipiirillä. Vaikka ei kai luopuminen koskaan ole helppoa.

Kun parisuhde päättyy, se on eräänlainen kuoleminen, josta synnytään uudestaan. Siinäkin on kyse luopumisesta. Osalle luopuminen suhteesta on se pahin asia. Luovutaan omista unelmista ja suunnitelmista, ei luovuta enää toisesta ihmisestä tai tunteista. Ei nähdä sitä, ettei rakkautta ole enää aikoihin ollutkaan, on ollut vain tapoja ja tottumuksia. Kun joudutaan luopumaan oikeasta rakkaudesta, se saattaa olla pahempi kuin kuolema. Toinen on olemassa, mutta et saa koskea, et halata, et mitään. Tunteet pitäisi tappaa, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. Niin kauan kun toinen on olemassa, voi pitää yllä toivoa tulevasta. Epätietoisuus kaikesta tekee hulluksi.

En voi kuin toivoa, että nämä kymmenet ihmiset, jotka lähipiirissäni tällä hetkellä surevat, saavat jostakin voimia ja uskoa tulevaan.