keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Asiakaspalvelun helmiä vol 1.

M= Minä
A= asiakas


M: Asiakaspalvelu, Tiia
A: Minulle on tullut viesti
M: Jaahas, minkälainen viesti?
A: No sen minä juuri haluaisin tietää.
M: Ahaaaaa.... *hiljaisuus* mitähän se viesti koskisi...?
A: No en minä tiedä, salasana on 1234 *salaperäisellä äänellä*
M: Just.. No se taitaa olla ilmoitus vastaajapalvelun muutoksesta, eli voitte ihan ottaa käyttöön uuden vastaajapalvelunne tuolla numerolla...
Voi asiakasparkaa. Hän ei päässytkään osaksi suuren luokan salaisuutta...


M: Asiakaspalvelu, Tiia
A: Minulla on sellainen ongelma, että kanavalla 31 ei näy otsake oikein
M: Ahaa. Millä tavalla se on väärin?
A: Siinä lukee vain 24 kautta ja naapurilla lukee 24 kautta 7. Minulta puuttuu nyt tuo numero seitsemän vaikka minä olen tämän pikprättörin tilaajakin ja naapuri ei ole.
M: Mutta siis tuo kanava näkyy teillä aivan oikein?
A: Kyllä kyllä, eihän tässä siitä olekaan kysymys vaan siitä että tuo kanavan nimi ei näy kunnolla. Tämä on minulle periaatteellinen kysymys josta minä en tingi.
M: * annan asiakkaalle ohjeet digiboksin kanavien hakemiseen ja tehdasasetusten palautukseen. Asiakas kertoo, ettei suostu tekemään mitään tuommoisia ihme virityksiä. Päädytään siihen, että asiakas nyt tekee manuaalisen kanavahaun sille kyseiselle kanavalle ja toivotaan että nimi alkaa näkyä oikein...Huoh...*


Tälle pohjustukseksi kerrottakoon, että meillä on kaksi eri asiakaspalvelua joihin me vastataan, toinen on ihan meidän oma asiakaspalvelunumero xxx ja toinen on prepaid-asiakaspalvelunumero yyy
Klo 15.45
M: Asiakaspalvelu, Tiia
A: Mulla on toi DNA:n mokkula.....
M: Anteeksi, että keskeytän, mutta soititte nyt asiakaspalveluun xxx.
A: Ahaa, eli tää ei olekaan DNA:n asiakaspalvelu, anteeksi ja hyvää päivän jatkoa.
M: Kiitos samoin.
Klo 16.15
M: Asiakaspalvelu, Tiia
A: Mulla on toi DNA:n mokkula....
M: Anteeksi, että keskeytän, mutta soititte nyt asiakaspalveluun yyy.
A: *piiiiiikä hiljaisuus* Ooksä ihan varma?
M: Kyllä mä aika varma olen.
A: Niin että mä en siis soittanut nyt asiakaspalveluun xxx
M: Et vaan tänne asiakaspalveluun yyy.
A: Tää on nyt joku vitsi hei... joku piilokamera juttu hei... Ooksä ihan satavarma?
M: Kyllä olen juu.
A: Eli siis jos mä kohta soitan sinne DNA:n asiakaspalveluun nyt viimeinkin niin sieltä ei taas kuulu "asiakaspalvelu, Tiia"
M: Ellei siellä sitten ole joku kaima töissä niin tuskinpa.
A: No selvä juttu kiitti hei.
Asiakas ei siis tiennyt, että meillä on nämä molemmat asiakaspalvelut ja oli ihan ihmeissään kun ei voinut olla ihan varma, et olinko se mä kelle se oli soittanut jo aiemmin. =D Ja mähän en tietenkään sitä hänelle kertonut. Toivottavasti DNA:lla ei ole ketään Tiia-nimistä =)=)=)

Ja näitä tulee varppina lisää. =)

torstai 24. syyskuuta 2009

Kuka on tehnyt surusta laittoman?

Ei kai kukaan. Tai ehkä minä itse itselleni.

En sillä tavalla usko siihen, että ihmisen on hyvä märehtiä ja murehtia kovinkaan pitkään samaa asiaa. Tietenkin surun voittaminen vie aikansa, mutta jossakin vaiheessa pitää pystyä ryhdistäytymään ja vakuuttamaan itselleen että elämä voittaa ja kaiken on jatkuttava, tuli mitä tuli. Ei sitä voi kauaa olla pysähtyneenä, koska maailma jatkaa pyörimistään ympärillään. Uskon, että alitajunta tekee tehtävänsä, on turhaa jäädä miettimällä miettimään asioita, joille ei mitään voi. Yhtenä päivänä sitä vaan huomaa, että olo on kevyempi.

Mutta ihmisellä täytyy olla oikeus surra se aika, mikä siihen menee. Ilman että täytyy aina todistella ja selitellä, että oli se mulle kuitenkin niin ja niin tärkeä tai läheinen. Tässä lyhyen ajan sisällä on mennyt muutama ihminen, jotka itselleni eivät olleet jokapäiväisessä elämässä mukana, mutta joiden poislähtö kuitenkin koskettaa. Kyseiset ihmiset ovat vaikuttaneet muhun jollakin tavalla, osa lähimenneessä, osa kauempana. Mutta ei sitä vaikutusta voi multa pois kukaan ottaa, eikä kukaan vähätellä. Se on tunne, minkä itse tiedän. Kuitenkin koen jollakin tasolla, että koska ko. ihmiset eivät olleet mun ihan lähipiirissä, niin mulla ei olisi oikeutta tuntea surua, tai en voisi mitenkään ymmärtää, miltä lähipiiristä tuntuu. Tää tunne ei ole tullut tuolta ko. ihmisten lähipiiristä vaan ihan muualta. Ehkä jopa musta itsestäni.

Ehkä en tunnekaan varsinaisesti surua vaan järkytystä. Ehkä se järkytys muuttuu jossain vaiheessa suruksi tai sitten ei. Itsemurha on aina niin radikaali ratkaisu, että se pysäyttää pahemman kerran miettimään syntyjä syviä. Nuoren ihmisen kuoleminen vakavaan sairauteen tuntuu käsittämättömän epäoikeudenmukaiselta. Äärimmäisen raadollista on, että Rakke tahtoi elää muttei saanut ja tätini tahtoi kuolla, mutta joutui tekemään sen itse. Vanhan ihmisen kuoleminen on jollain tavalla helpompi käsittää, vielä kun mummu itse sitä toivoo. Luopuminen on helpompaa. Toista on tätini ja Raken lähipiirillä. Vaikka ei kai luopuminen koskaan ole helppoa.

Kun parisuhde päättyy, se on eräänlainen kuoleminen, josta synnytään uudestaan. Siinäkin on kyse luopumisesta. Osalle luopuminen suhteesta on se pahin asia. Luovutaan omista unelmista ja suunnitelmista, ei luovuta enää toisesta ihmisestä tai tunteista. Ei nähdä sitä, ettei rakkautta ole enää aikoihin ollutkaan, on ollut vain tapoja ja tottumuksia. Kun joudutaan luopumaan oikeasta rakkaudesta, se saattaa olla pahempi kuin kuolema. Toinen on olemassa, mutta et saa koskea, et halata, et mitään. Tunteet pitäisi tappaa, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. Niin kauan kun toinen on olemassa, voi pitää yllä toivoa tulevasta. Epätietoisuus kaikesta tekee hulluksi.

En voi kuin toivoa, että nämä kymmenet ihmiset, jotka lähipiirissäni tällä hetkellä surevat, saavat jostakin voimia ja uskoa tulevaan.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Liima, mikä korjaisi särkyneen enkelin?

Semmoista liimaa ei taida olla, mikä särkyneen enkelin korjaisi. Millä sydämen palaset paikalleen asettaisi, minkä avulla rikkinäiset unelmat eheiksi tekisi. Mikä liima on semmoinen, että se maahan pudonneen luottamuksen saisi ennalleen. Millä liimalla korjataan se ikkuna, jonka läpi katsotaan taas tulevaisuuteen, jolla paikataan hajonneet lasit, jotta näkisi taas eteensä?

Mistä minä sellaista liimaa nyt tekisin, mistä kaupasta semmoista hakisin? En itse sitä osaa tehdä, en toiselle antaa. Jos pitäisi arvata ainesosia, siinä varmaankin olisi periksiantamattomuutta, itseluottamusta, rakkautta, joustamista, halua uskoa. Mutta mistä niitä toiselle ammennan?

Nyt voin vain olla kuin kauppias, joka myy ei-oota, mutta on paikalla kuuntelemassa, mihin kaikkeen sille liimalle olisi käyttöä.

Juo maetoo niin luut kasvaa.

Reissu meni hyvin, napit tehosi ja lentäminen oli siedettävää. Montenegro on kaunis, Bar on kaunis mutta hiukan keskeneräisen oloinen. Ihmiset oli mukavia, tervehenkisiä, hampurilaiskulttuuri loisti poissaolollaan. On mukavaa aina silloin tällöin päästä pois kuvioista, mutta nyt oisin toivonut, että reissu olisi ollut viikkoa myöhemmin. Oisin tarvinnut pientä breikkiä nyt menneelle viikonlopulle.
Tultiin maanantai-iltana kotiin.

Tiistaina aamulla kuulin, että tuttuni kuoli pitkään sairastettuaan. Ei oltu mitenkään hirmu läheisiä, mutta paljon jäi mukavia kekkeröintimuistoja. Töiden jälkeen menin käymään äiskää moikkaamassa, niin äiti kertoi että varamummuni lähtölaskenta on alkanut. Paljon ihania muistoja, "juo maetoo niin luut kasvaa". Laitoin mummulle aina joskus kirjeen, mitä kuuluu ja missä mennään. Mummu vastas aina. Laittoi että olipas vuan kiva kuulla, että likka on elossa.

Keskiviikkona kävin tapaamassa ensimmäistä Ystävääni, jolla oli pikkuruinen Emppu-vauva. Vauvalla on ikää jo melkein 3 kk mutta toinen on kuin vastasyntynyt. Ja sitähän hän pitkälti onkin, laskettu aika kun oli vasta pari viikkoa sitten... Ihmeellinen vauva, monella tavalla. Menin iltavuoroon töihin, ja kärsin loppuillan kamalinta koskaan kokemaani päänsärkyä. Parille asiakkaalle meinasin lyödä luurin korvaan, koska oli lähes pakko lähteä oksentamaan.

Torstaina päänsärky jatkui ja paheni koko päivän. Oli pakko lähteä kesken päivän kotiin. Tuntui, että mikään ajatus ei pysy kasassa, kaikki on vaan yhtä sumeeta kipuvirtaa. Kotona nappasin hyvän valikoiman lääkkeitä ja nukuin ja itkin ja nukuin taas.

Perjantaina täytin sen paljon parjatun 30 vuotta. Töihin musta ei ollut, eikä se johtunut siitä että olin äkkiä alkanut vanhaksi. Pää ei kestänyt, suomeksi sanottuna. Älysin sen verran, että jos en nyt mene lääkäriin niin en ehkä pääse sinne enää koskaan. Menin. Oikea lapaluu, niskan lihakset ja lapaluun "alla" oleva lihas oli pahasti tulehtunut. Lääkäri kiitteli että onpa hyvä ettet mennyt hierojalle vaan tulit lääkäriin, ettei tulehdus leviä ja mene aivokalvontulehdukseksi. En viitsinyt pilata sen iloa kertomalla, että pakotin Janin hieromaan mua edellisiltana. Sain relaksanttia ja antibioottia sellaisen piikin muodossa, jonka piti sattua vaan vähän. Lääkäri myönsi valehdelleensa tämän asian mulle. Ei sen olisi tarvinnut, tajusin sen muutenkin. Kotiinviemiseksi sain reseptillisen vahvimpia sirdaludeja, kasisatasta buranaa perhepakkauksen ja käskyn vetää loputkin diapamit pahimpaan oloon. En kyllä enää tiennyt mitä oloa se tarkoitti, oisko pitänyt itkee vai nauraa.

Lauantaina oli koulutusta töissä, sinne raahasin itseni. Olo oli kuin uudesti syntyneellä, mitä nyt koko vasen puoli oli ja on yhä voimaton ja tunnoton, kipu oli silti siedettävää. Aina niin tarpeellisen asiakaspalvelukoulutuksen jälkeen lähin äitille, hienoisesti toivoen, että se haluaisi kovasti pitää siellä hoidossa olleet lapsenlapsensa yötä siellä, jotta mä pääsen ulos työporukalla. Mua odotti silmät päästään itkenyt äiti. Sen pikkusisko, mun tätini, oli kuollut edellisyönä, törmäsi autollaan rekkaan. En jättänyt lapsia sinne, lähdin kotiin. Jani oli töissä, soitin voinko lähteä jonnekin kun se pääsee kotiin. Lähdin. Olin baarissa pilkkuun, en edes humaltunut pahemmin. Menin kotiin ja ihmettelin pari tuntia, kuinka mulle on annettu sellainen mies, mikä mulla on.

Sunnuntaina oli perhepäivä. Syötiin pizzaa, käytiin uimassa ja toisella mummulla kylässä. Halittiin paljon, nuuskuttelin Liinin tukkaa ja ihailin Rinsessan vastaopittuja wordinkäytön taitoja. Niin kauan kun tiedän, miten paljon mulla on, kaikki on hyvin.

Diapamit on syömättä. Vielä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

On tää nykyaika hieno keksintö

Oon ihan ihmeissäni kaikista teknisistä hienouksista mitä maailma päällään kantaa.

Pääsin eilen viimeinkin osallistumaan tämän pitkän, tulevan koulu-urani ensimmäiselle verkkoluennolle. (Viime viikon iltavuorot esti oikeet ekat luennot) Aiheena oli oikeustieteen perusteet ja aika oli 18-20. Meikkis avaa kotona koneen, kirjautuu oikeelle sivustolle ja kytkee kuulokkeet läppäriin. Ja avot! Open ääni kantautuu korviini kuin olisin itse luennolla!! Siinä sitten käytiin läpi perustermistöä ja sitten tehtiin hiukan pohdintatehtäviä. Ope kirjoitti omalle koneelleen kaikkia muistiinpanoja ja wow, ne näkyi suoraan mun ruudulla samalla kun sättäsin luokkakaverini kanssa! Luonnollisesti osalla porukasta oli webcam päällä (mulla ei koska näytin aivan seinästä reväistyltä, ihan kun se nyt jotain kelleen merkitsis) ja oli kiva kyylätä toisten naamoja =). Saattaa toki olla että omakin webcam tietämättäni lähetti typerää naamaani muiden ruuduille, en kuitenkaan ole mikään tekniikan ihmelapsi, mutta oletan että ei, koska en painanut send video-nappia =). Jotenkin tuntui, ettei ne muutkaan ihan kärryillä ollut siitä, että webcamit oli siinä send video-tilassa, sen verran outoo toimintaa tapahtui välillä... =)

Eka kysymyskin osui tietenkin mulle ja kappas, mikkini aktivoitui kuin taikaiskusta ja sain antaa todella esimerkillisen vastaukseni eri oikeusryhmittymistä. Varmistin vainoharhaisena varmaan viis kertaa että se mikki ei sitten jäänyt vastauksen jälkeen päälle, enkä siltikään ollut asiasta aivan satavarma...

Luento oli hauska kokemus ja aika meni äkkiä. Tarvii varmaan hommata parempi tuoli tietskapöydän ääreen, Ikean lastenjakkaralla puutuu persus. Luennon päätyttyä oli todella epämukava olo, että joku yhteys jäi päälle ja ope näkee / kuulee mitä meidän perhe tekee iltaisin... Oli pakko sammuttaa koko kone ja käynnistää se uudelleen. Silti olin ihan varma että jollain tavalla olen yhteydessä joko siihen pirun palvelimeen tai johonkin muuhun tahoon. Hitto mitä vainoharhoja!

Mutta siis summa summarum. Opiskelu on kivaa tällä tavalla! Vielä kun oppis käyttää exceliä niin kiva ois... =)

Huominen vielä töitä ja sitten kohti tuntematonta elikkäs Montenegroa ja siellä Barin kaupunkia. Jotenkin viehättäisi ajatus siitä, että viettäisin useita viikkoja vuodessa kaupungissa nimeltä Bar... =) Ajatuskin lentokoneeseen nousemisesta, varsinkin siihen purkkimallin Fokkeriin, saa pakin sekaisin, mutta sitten muistan ah niin ihanat diapamit jotka oottaa hyllyllä niin jo helpottaa ahdistus. Tarviikohan mun edes ottaa niitä jos pelkkä ajatus lievittää paniikkioloja? Hmmm...





Jälkikirjoitus: Kuvahaku Googlessa hakusanoilla Montenegro Bar antaa paljon kuvia isoiksi bodatuista, lähes alastomista, öljytyistä miehistä... Siksiköhän anoppi haluaa sinne??? =D

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Opiskelijaelämän ihanuutta

Mä en siis valita, kun itse halusin aloittaa koulun mutta...

Miksei kukaan kertonut mulle, että tehtäviä on aivan saatanasti ihan päivästä yks alkaen ja joka päivä pitää käydä tuolla verkkoalustalla ja joka päivä sinne on tullut uusi kurssi, jolle pitää kirjautua ja uudet miljoona tehtävää jotka pitäisi tehdä. No, onhan niissä suurimmassa osassa palautusaikaa vuoden verran, mutta kun mun pitäis saada kaikkihetinyt tehtyä, jotta saisin rauhan! Tässähän menee kaikki vapaa-aika jo pelkästään sen verkkoalustan käytön oppimiseen, jotta joskus sieltä osaisi tarpeelliset tiedot etsiäkin! No pikkusen liioteltuna mutta siis aika sekavalta tuntuu...
Nyt otin asiakseni käydä ajan kanssa jokaisen kurssin kuvauksen ja tehtävät läpi, kirjoittaa ne vanhanaikaisesti ihan paperille ja miettiä sitten aikataulutusta tähän elämään. En mä muuten saa jäsenneltyä millään tätä touhua. Oikeustieteen tentti oliskin sitten jo lokakuun alussa, toivottavasti pääsen ens viikon webex-luennolle osallistuun... Tän viikon luennot jäi meinaan väliin iltavuoron takia...

Kyllä pojat on hienoo tää opiskelu... =)