torstai 8. joulukuuta 2011

Rakas päiväkirja...

Tänään oli mielenkiintoinen päivä.

Tämä Työelämän Väliinputoaja nappasi taas pääpotin mitä tulee työsuhteisiin. Kuten niin monta kertaa ennenkin olen tämän huomannut niin sisäinen levottomuus on kyllä pahasta. Ainakin työelämässä. Taidan olla semmoinen ikäpolveni kirjaesimerkki pätkätyöläisestä, jolle kyllä riittää duunia, mutta kukaan ei halua riesakseen vakituiseen työsuhteeseen. Ainakaan täysillä tunneilla.

Katsotaanpa työhistoriaani, olisiko siellä jotakin toistoa havaittavissa.
Ensimmäinen vakityöpaikkani oli Aulangolla, siellä kylpylän respassa. Työ oli äärimmäisen mukavaa ja työkaverit vielä mukavampia. Mukavampia kuin missään muualla. Kaikki oli erittäin jees paitsi se tosiasia, etten ollut kokoaikaisessa työsuhteessa -ainakaan paperilla. Kyllä ne työtunnit käytännössä aina oli täynnä melkein, mutta silti vähän kaihersi mieltä. Veri veti vakituisempaan, kokoaikaisempaan ja säännöllisempään työhön. Kun hotellin myyntipalvelusta vapautui duunipaikka, niin sehän tuntui kuin taivaanlahjalta. Sinne siis, riemumielin, riensin kun sain paikan.

VIRHE.

Työaika ei ollutkaan kokoaikainen. Työilmapiiri muuttui täysin, ei ikinä olisi uskonut, että olin yhä samassa rakennuksessa. Voi jeesus sitä selkäänpuukottamisen määrää..Lysti loppui sitten aika rumasti, monellakin tapaa ja olin äärimmäisen huojentunut kun pääsin Ainalle. Vakituiseksi. Säännölliseen, kahdeksastaneljään työhön. Ihanat työkaverit, mahtava ilmapiiri, turvallinen, luotettava, piisofkeik työ. Kunnes meitä saneerattiin huolella ja huomasin olevani jälleen kerran työtön. Nautiskelin tästä vapaastani sillä aavistelin pääseväni takaisin Ainalle sijaistamaan äippälomaa. Pääsinkin.

Ongelma oli vaan se, että nyt työsuhde oli määräaikainen. Ei varmuutta jatkosta ja siinä tilanteessa se ei ollut kovin hyvä juttu kun haaveissa siinteli oma, velkainen koti. Niinpä luulin lottovoiton iskeneen, kun pääsin tuonne Waltikkaan.
Vakituinen työ. Omalla alalla, omissa tehtävissä, koulutusta vastaava. Vastuuta, mielenkiintoisia tehtäviä pienessä landehotellissa.

VIRHE.

Ei mennyt ihan hirveän kauaa, kun tajusin, että mitään en sitten oppinut. Hotellin myyntipalvelu ei ole mun työpaikkani, ei vieläkään. Työilmapiiri järkyttävä, johtaminen puuttuu täysin, olemattomia lupauksia, dementiaa... Hammasta purren eteenpäin, itkun voimalla välillä.

Nyt se loppuu. Ei ole tietoa uudesta duunista, ei mitään hajua mitä seuraavaksi. Tuolla en enää voi jatkaa. Työnkuva, työajat, työtunnit ja työtehtävät muuttuisi vuodenvaihteessa totaalisesti. Jos olisin halunnut respaan, olisin hakenut sellaiseksi. Irtisanon itseni ensi perjantaina.

Mulle ei vittuilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti