Poikkeus tekee säännön

Olen hiljaa mielessäni luvannut itselleni, etten "netteile" viikonloppuisin. En muutenkaan ole mikään netin suurin ystävä (vaikkei kukaan uskokaan sitä) ja kun kaiket päivät istuu koneella (kun on töissä) ja sillon tällön iltaisin (kun on luento) niin ei ole liikaa vaadittu itseltä, ettei konetta avaa viikonloppuisin. Mutta nyt on ollut siitä erikoinen viikonloppu että armas siippani on ollut töissä _koko_viikonlopun joten on ollut luppoa. Nyt Ira pelaa siskonsa koneella ja sisko on vielä mummolassa (jäi sinne yökylään eilen) niin nyt kirjoitan. Tää viikonloppu oli siitäkin poikkeuksellinen, että päätin viime viikolla lukea yhden blogin alusta loppuun heti kun tulee sopiva tilaisuus ja nyt se tuli.

Kyseinen bloggari on todella aktiivinen (hävettää omat alle sata postausta) ja hänellä on kerrassaan käsittämättömän mielenkiintoinen ote kirjoittaa ja kuvailla elämää. Niitä kirjoituksia lukiessa tulee väkisin hyvälle mielelle -vaikka kirjoitus itsessään olisikin hiukan "hapan". Kirjoittajalla on ilmiömäinen kyky löytää kauneutta ihan kaikesta ja positiivisuutta vaikka... vaikka mistä! Mistä tuollaisen kyvyn voi ostaa??? Mulle heti semmoinen. Oikein nolottaa huomata, että vaikka olen aina luullut olevani perusoptimisti ja positiivinen niin taidan silti olla juuri semmoinen perusvalittaja. Tai vaikka löytäisinkin jotain positiivista niin itsekkäästi pidän sen itselläni ja kerron vaan ne kurjat jutut. Mutta nyt se saa kyllä luvan muuttua, jätetään murinat sikseen, jos ei vastapainoksi löydy mitään kivaa! Niinkuin on lapsena jo opetettu: Ole hiljaa jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Tämä bloggari on elävä esimerkki siitä, että hyvä kiertää. Kun tekee muille hyvää pyyteettä, sen saa takaisin satakertaisena. Joko konkreettisesti (maksat viimeisistä rahoistasi kaverille taksin ja löydät sitten seuraavana päivänä satasen kadulta =)) tai yksinkertaisesti saamalla älyttömän hyvän mielen kaverin jeesaamisesta. Positiivisuus luo positiivista ajattelua! Elämä ei todellakaan aina ole ruusunkukilla jatsaamista, mutta on ne piikit aika paljon siedettävämpiä jos ottaa pistelyn jalkahieronnan kannalta.

Olen ihan haltioissani täällä siitä blogista. On semmoinen kumma olo, että se hyvä olo mikä itselle tuli tuosta lukemisesta pitäisi jotenkin korvata. Tietäisin jo keinonkin, mutta en tunne bloginkirjoittajaa. Toivottavasti hän eksyy tänne mun sivuille ja antaa kuulua itsestään. Sai tämmöisen paatuneen kitisijän ja kyynikon tuntemaan, kuinka sytämessä liikahti jotakin. =D

Oltiin eilen Tommin ja Teijan kanssa Aulangolla keilaamassa ja syömässä hyvin. T&T oli yöpymässä siellä ja käytiin heitä sitten treffaamassa. Keilaus sujui Jampalta toudella hyvin, vetäs 215 pistettä ekalla sarjallaan! Itse "loistin" tokassa sarjassa heittämällä 120 ja jotain pistettä. Mulle kun tuo heterorajankin (100 pistettä) ylittäminen on tuskaa. =) Mentiin sit syömään ja vedettiin alkupaloista lähtien kunnon eväät. Jani otti alkuun valkkarietanoita (ei voita 2H+k:n vastaavia!!) ja mä kielenvievän kantarelli-pekonikeiton. NAMMMM! T&T otti sellaisen Etelä-Amerikka-menun. Pääruoaksi olin haaveillut vähän tonnikalapihviä mutta piru sentään, se oli poistettu listalta!! No, tilalle oli tullut Kartanon kanaa, jota vetelin hyvällä ruokahalulla. Siinä oli bearnaise-soosia ja paholaisenhilloa, ranskiksia sekä kasveja. Oikein oivallista! Jamppa veteli pippuripihvin. Lasi viiniä ruuan kans (valkoista tavoistani poiketen! Olen jotenkin vasta näin kolmenkympin paremmalla puolella keksinyt tuon valkkarin. Ehkä on tarpeeksi aikaa niistä teini-iän hemppa/omppukänneistä =)) ja sit olikin kiire hakemaan neiti mummolasta. Isompi jäi yöksi, Irakin ois saanut jäädä, mutta katsottiin viisaammaksi hakea nuori neiti kotiin, koska se on yskinyt NIIIIN rumasti monta yötä etten halunnut pitää äitiä hereillä.

Harmittaa, että vein usb-piuhan töihin laturinvirkaa toimittamaan. Nyt en saa tänne lisättyä paria kuvaa Ronista (vauvasta, ei meidän kissasta) kun nuori perhe kävi kylässä eilen aamulla. Ehkä voisin opetella bloggaamaan puhelimella, niin voisin suoraan sieltä lisätä niitä kuvia. Uskaltaisinkohan opetella...?

Pitkää asiaa vauvoista

Musta tuli isotäti tiistaina. Pieni ja ruttunenäinen Roni-poju syntyi aamutuimaan kiusattuaan äitiparkaansa synnytyskivuilla kaksi päivää. Yritin käydä sitä heti kurkkaamassa sairaalassa mutta natsikätilö poisti mut osastolta. Ehdin silti vilkaista pojua ja pikaisesti lähettää suojelusenkeleitä sen ylle. Mutta natsikätilö pilasi koko viikon. Mun olisi pitänyt tietää, että sikalunssan takia vierailusääntöjä on kiristetty niin, että siellä saa käydä vain isovanhemmat ja nekin vain vierailuaikaan. Sori, rouva natsi, etten vieraile sairaalassanne niin usein että tietäisin! (Mistäköhän syystä....)
Ei siinä siis mitään, jos asiasta olisi tultu sanomaan ihan asiallisesti ja normaalisti. Mutta kun tullaan sillä asenteella, kuin olisin spitaalinen. Ja kun sitten kysyin selventääkseni asiaa, että eikö siis edes vierailuaikaan saa muut kun isovanhemmat käydä ja että onko tämä säädös ollut voimassa kauankin, niin sain vastauksen että "vuodesta 1980 asti". Olin että WTF???? Tuumasin että kyllä täällä itsekin on synnytettyä tullut ja että vielä kuusi vuotta sitten sai rampata sakkia ihan niin paljon kun halusi. "Me ollaan tiukennettu tätä säännöstä ja se onkin ollut oikein hyvä, niin äidit keskittyvät paremmin lapsiinsa, jutella ehtii sitten kotonakin". Siis mitä helkkaria???? Tuleeko se kotiin kyttäämään, ettei lastenhoitoa laiminlyödä siinä juoruamisen lomassa? Kuinka ihmeessä ne äidit kestää siellä synnärin hiljaisuudessa, kun tuskin ne isätkään siellä voi kaiket päivät kupata, monet niistähän käy töissä kuitenkin tuossa vaiheessa vielä?? Mä tulisin niin hulluksi, jos ei ketään saisi käydä siellä katsomassa mua!!

Lähdin sit tosi kettuuntuneena kotiin ja toivon vaan että nuoriperhe kotiutuu pian. Sitten aion kyllä pussailla kummipoikani puhki!! (EDIT: Sain just viestin, että kotona ovat. Tänään kahville =))



Roni kolme päivää vanhana.

Tästä tuli sellainen mieleen, että aina joskus kuulee semmoisen kysymyksen kuin että meinaatteko te yhteisiä lapsia tehdä? (Ai että miten inhoon tuota sanaa tässä yhteydessä. Miten ihmeessä lapsia voi TEHDÄ??? Niitä saadaan, siitä on omakohtainen kokemus, ettei se "tekeminen" aina auta) Ymmärrän kyllä kysymyksen merkityksen, koska Janilla ei ole omia biologisia lapsia ja oikeus lastensaamiseen lienee on lähestulkoon kaikilla.

Kysymykseen ei vaan ole mitään yksioikoista vastausta. Itselläni on jo kaksi ihanaa tyttöä, jotka alkaa jo olla isoja. Janilla ei ole ollut selkeää näkemystä siitä, haluaako lapsia vai ei. Pikemminkin on tainnut ahdistaa edellisessä suhteessa pieni painostus naimisiinmenosta ja lastensaamisesta, kun ei ole itselle ollut selvää mielikuvaa asiasta. Toisillahan on tietenkin ihan kristallinkirkasta että niitä lapsia sitten joskus on, toisilla taas, ettei missään tapauksessa. Taisi olla pieni helpostuskin, että mulla oli lapset "valmiina", niin ei sitä asiaa tarvinnut alkaa hänen pohtia. Tytöt on Janille kuitenkin ihan kuin omia ja kohtelee heitä ihan samalla tavalla. Ollaan me toki asiasta puhuttu. Että pitäisikö yhteistä lastakin yrittää. Mutta se jää molemmilla aina vähän kysymysmerkiksi enkä oikein tiedä onko kummallakaan varsinaista mielitekoa puida tätä asiaa. Olen Janille sanonut, että päätös on kokonaan hänen. Että jos haluaa yrittää omaa lasta niin toki siihen suostun mutta jos ei niin sitten mennään näillä. Pakottavaa tarvetta kumpaankaan suuntaan ei itselläni ole ollut. Nyt se vaan on tulossa ajankohtaiseksi syystä ja toisestakin ja asia on noussut taas pinnalle.

Totuus on se, etten mä ainakaan nuorene tästä. Kello kulkee ja ennenkuin huomaankaan on kohdusta tullut hylätty pesä, jonne ei mikään lintu enää muni. Vielä kun saisi päätettyä että haluanko sinne enää linnunpoikasia.. Meitä mietityttää niin monia asia tässä. Ehkä se tarkoittaa sitä, että on tullut aikuiseksi, kun oikeasti pohtii asiaa ihan joka kantilta. Yrittää miettiä mikä olisi oikea ratkaisu. Jos olisin jättänyt lastensaamisen näin pitkälle, siis jos tyttöjä ei olisi aikanansa ilmestynyt, niin luulen, että se homma olisi kokonaan jäänyt väliin. En varmaankaan enää alkaisi miettiä lasten saamista. Tai sitten kärsisin kauheissa vauvakuumekrampeissa, mene ja tiedä.

Olen vaan niin hiton mukavuudenhaluinen, samoin Jani. Rakastan sikeää, pitkäänjatkuvaa unta. En millään haluaisi herätä öisin vauvanitkuun. Sinänsä toisaalta harmi, että muistan silti kovin elävästi ne keväiset aamuyön tunnit, jolloin istuin sohvalla pieni tuhisija tissillä ja katselin ulkona heräävää aamua ja mahtavia auringonnousuja. Harmi sekin, ettei kumpikaan tyttö ollut mikään hirveä huutaja, heräsivät kyllä molemmat öisin (heräävät monesti vieläkin), mutta rauhottuivat nopeasti. Harmeja sinänsä, että tuo perusteluni yöunien vähenemisen pelosta vesittyy, koska kokemukset yöheräämisistä on olleet niin "positiivisia".

Tahtoisin olla "vapaa" vielä kun olen elossa ja voimissani. Tällä menolla ollaan "lapsivapaita" nelikymppisenä suunnilleen. Tytöt on parikymppisiä joten eipä tarvita enää peräänkatsojaa tuolloin. Sen kuin ollaan kuusi viikkoa Thaimaassa talvisin jos tykätään. Ajatus joka houkuttaa ihan hirveästi. TOISAALTA: Jos vielä se vauva saataisiin, olisin viisikymppinen kun se olisi parikymppinen. Olisiko kymmenen vuoden lykkäys kuitenkaan liikaa? Ja kun se olisi yhteinen, niin sitähän voisi raahata mukana reissuille.(Ihan kun puhuisin käsilaukusta!) Nyt se on vähän vaikeaa kun tytöt on puolittain isällään ja kokemukset muutoksista ei ole kovin kehuttavia.

Tytöt on jo isoja, 6 ja 10. En tiedä jaksanko lähteä siihen vauva-arkeen enää. Pepunpesua, nälkäitkua, nukuttamista, tissi suussa 24/7, vauvarokkoa, korvatulehduskierrettä, minuuttiaikataulua ja rutinoitunutta arkea joka tappaa kaiken sattuman mahdollisuuden. Kaipaan kovasti omaa rauhaa. En millään jaksaisi olla saatavilla 24/7, vaan jos haluan pelata tietokoneella niin saan sen tehdä ilman että joku nyhtää koko ajan housunlahkeesta. Itsekästä, eikö? Tykkään omista lapsistani, mutta herranjestas, haluan joskus olla ihan vaan itseni kanssa. Enkä jaksa kuunnella niitä "ota omaa aikaa menemällä kävelylle"-juttuja. Mä tahdon olla kotonani ihan rauhassa joskus! Nykyisin siihen on mahdollisuus, kun tytöt on isällään joka toinen viikko, mutta entäs sitten kun lapsi on läsnä koko ajan. Tiedän, että tämä kappale on varmasti monien mielestä törkeä näin äiti-ihmisen suusta, mutta näin musta vaan tuntuu, joten pitäkää mölyt mahoissanne. =)

Ja kun sit toisaalta. Onko mitään mainiompaa kun ensimmäinen hymy, vaikka sen aiheuttaisikin vatsanväänne? Pieni naurunhelähdys joka saa juoksemaan keittiöstä olohuoneeseen? Maidontuoksuinen vauvanpää. Pinkeänpunkea vauvamaha, sen roikkuvan voisin sitten jättää kyllä synnärille. Mikrokokoinen jalka joka päättäväisesti yrittää puskea vatsanahan läpi. Onko mitään isompaa, kuin paniikki, kun pieni lapsi kävelee haparoiden kohti pöydänkulmaa ja tiedät että kohta se kaatuu? Pikkuriikkinen haava sormenpäässä, joka saa aikaan elämää suuremman suojeluvietin? Silkkimyssyt, itsekudotut tumput, hassut bodyt, ergonomisesti oikealla korkeudella olevat työntöaisat vaunuissa.

Voinko kuitenkaan olla rohkaisematta tuota maailman parasta miestä, että mitä jos kuitenkin.......???

We hail thou Nokia N97mini

Hajotin vanhan kunnon N95-luurini tuossa syksyllä ihan lopullisesti ja kroonisesta rahapulasta johtuen jouduin turvautumaan Jampan vanhaan luuriin mallia 1230 tai jotain muuta neljän vuoden takaista. Kyseessä oli perusvarma kolmenkympin simpukkapuhelin ilman mitään sen kummempia lisähömpötyksiä. Varsinainen perushalko siis. Inhosin sitä ensi hetkestä lähtien, mutta päätin, etten osta mitään lohdukekännykkää vaan kidutan itseäni sillä helvetinkojeella niin kauan että on varaa ostaa uusi, kunnollinen puhelin/kamera/navigaattori/MP3-soitin/peliautomaatti/vaaka/kompassi/kuulolaite/opaskoira/viivakoodinlukija -yhdistelmä. No ei sitä varaa olisi ollut vieläkään mutta onneksi rakas työpaikkani antoi hyvät maksuehdot ja pääsin viimeinkin jumaluuden alkulähteille ostamalla haaveilemani Nokia N97 minin.

Jo pakkauksen avaaminen kertoi, että simpukkapuhelin oli vienyt mut takaisin IT-teknologian kivikauteen. En nimittäin löytänyt laturia koko pakkauksesta, monta muuta piuhaa kyllä. Itse asiassa koko puhelimessa ei ollut laturinmentävää reikää edes! Hetken pohdin asiaa ja päätin ottaa riskin. Löysin pakkauksesta USB-sovittimella varustetun piuhan, jonka toinen pää oli pistoke. Iskin sen puhelimeeni ja kappas, puhelin alkoi ladata! Wow, ne on kehittäneet USB-laturin! Jos olisin lukenut käyttöopasta, olisi mulle selvinnyt heti, että luuri on mahdollista ladata esmes tietokoneen kautta usb-johdolla...

Käyttöopas itseasiassa oli semmoinen ohut lirpake. Ei siinä mitään puhuttu valikoista tai muusta vähemmän relevantista. Kerrottiin vaan tärkeimmät ominaisuudet kuten musiikkikaupan käyttöehdot, näin otat valokuvia, videoiden jakaminen. Eihän niillä soittamis- tai viestinlähettämisasioiden käyttöohjeilla nyt nykyaikainen ihminen enää mitään tee.

Latasin luuria kuin tulisilla hiilillä istuen kaikki kuusi tuntia. 12 tuntia käskettiin ladata mutta en mä nyt yöllä kahdelta olisi viitsinyt kuitenkaan herätä räpeltämään sen kanssa. Sim-kortin sain paikalleen vain viidentoista minuutin taistelun jälkeen joten ei muuta kun rohkeana virtanäppäintä painamaan. Oli aika pro olo kun sain puhelimen auki. Siihen se pro sitten loppuikin. Tiesin toki, että jonnekin on piilotettu näppäimistö, mutta en todellakaan keksinyt kuinka hienon liukukannen saa auki. Ei se rullaantunut mihinkään suuntaan. Paskat, ajattelin, pakkohan tätä on voida muutenkin käyttää. Painoin vahingossa ruutua ja hoksasin, että niin joo, tää on tämmöinen kosketusnäytöllinen, hieno homma! Siitä se räpeltäminen sitten alkoi. Onneksi näytöllä oli valmiina valikoita, kuten "kirjoita viesti", "puhelinmuistio" ja "kalenteri" sekä mikä tärkeintä Facebook!. Ekana iltana en vielä alkanut ihmetellä, että mistä löytyy normaalit valikot. Eli sellaiset missä pääsee lukemaan viestejä ja tarkistelemaan lähetettyjä viestejä, työkalut, asetukset jne. Ei niillä mitään tehnyt tuolloin, löysinhän kuitenkin paikan, mistä voi vaihtaa soittoäänen ja pääsee käyttämään wlania ja gprs-yhteyttä!

Pari päivää meni leikkiessä ja oppiessa pikkuhiljaa erinäisiä asioita. Löysin kuin löysinkin sen näppäimistönkin, mutta lähetettyäni muutaman kerran ihmeellisiä viestejä rakkaalle miehelleni tuumasin, että pysytellään siinä kosketuskirjoittamisessa. Eipähän tule painettua vahingossa merkistöistä rumia kuvia ja liian äkkiä lähetä-nappia. Opin sulkemaan wap-yhteyden huomattuani sen ronksuttaneen firmalle laskua useamman tunnin ajan. Onneksi en samalla surffannut missään, joten datasiirtomaksua ei päässyt kertymään...

Sain luuriini hienon kosketuskynän, jolla on kätevämpi kirjoitella viestejä ja touhuta muutakin. (Esim. Ira tykkää kovasti piirtää sillä koska tottahan toki puhelimessa pitää olla piirtämismahdollisuuskin...) Varsinkin nyt on helpompaa, kun hoksasin, että siinä kynässä on sellainen ohuempi kärkikin kun ottaa tupen pois. Naputtelin sujuvasti ihan se tuppi päälläkin... Sitä vaan ihmettelin, että se kynä piti saada narusta kiinni ikäänkuin kännykkäkoruksi tuohon puhelimeen. Naru oli lyhempi kuin kynä, joten ei mun logiikalla ollut mitenkään mahdollista kietoa sitä solmuun tuohon pikkuiseen reikään puhelimen kulmassa. Tämäkin helpottui, kun tajusin ottaa sen tupen irti. Tuppi jää roikkumaan luuriin, kynä irtoaa. Kätevää!

Muutama viestikin tuli ja onnistuin ne kadottamaan jonnekin puhelimen syövereihin. En ikinä enää löytänyt niitä. Pari viestiä katosi ihan lukemattakin, kun en heti lukenut niitä. En huolestunut suuresti, mutta hieman jäi mietityttämään, miten hektiseksi on maailma mennyt, kun heti pitää viestit lukea tai muuten ne katoaa bittiavaruuteen. Tänään viimein huomasin valinnat-näppäimen takana ihmeellisen valikon: "näytä avoimet sovellukset". Uteliaana avasin kummallisen näköisen kuvakkeen ja avot! pääsin tutunnäköiseen Nokia-valikkoon! Sieltä löytyi viimein ne kaikki toiminnot: viestit, asetukset, pelit, valokuvat yms. Löysin ne kadonneet viestitkin, ihan omalta paikaltaan saapuneet-kansiossa! Vastailen teille, keiden viestit pääsin tuossa äsken vasta lukemaan, ihan pian!

Nyt on jotenkin semmoinen helpottunut olo. Taas osaan käyttää puhelinta ja sen normaaleja toimintoja. Sovelluksiin, valokuviin tai peleihin asti en ole vielä ehtinyt, puhumattakaan Comes with Music -toiminnosta, mutta hitaasti hyvä tulee. Tuo mysteerinen näppäimistökin saa vielä odottaa. Ei kolmekymppisen enää kuulukaan oppia nopeasti =).

No more snow, please

Alkaa kyllä jo tulla korvista pihalle toi kaamee määrä lunta!! Miks nää Suomen talvet on aina tällaisia on/off-kausia? Joko ei o lunta lainkaan tai sit sitä on helkkaristi. Joko ei oo pakkasta yhtään tai sit on -25 c. Melko turhauttava vuodenaika! Tosin sen verran toi lumi on päätä sekoittanut, että olen jopa erehtynyt miettimään muutaman päivän Rukan reissua. Jos kaivais laskettelukamppeet jostain porukoiden varastosta ja menis kaatuilemaan isoon mäkeen?

Tässä taas pientä fiktiivistä kerrontaa tähän päivään.

Tehtävän kuvaus:

Pääministerin kalsarit

Kirjoita tarina, jossa kerrot, miten saat haltuusi pääministerin kalsarit.


VAROITUS

Olen juossut jo tunnin yhtä soittoa. Vainoajieni huudot eivät enää kuulu eikä taskulamppujen valokiilat pyyhi märkiä puunrunkoja. Vesisade on valtoimenaan ja se on kastellut minut jo läpimäräksi. Voin vain toivoa, että edessä ujosti kajastava valo tulee mökistä, jossa saisin hetken kuivatella ennen matkani jatkumista.

Hämmästyn, sillä mökin ovi on raollaan. Sarana matkii kissaa ja säpsähdän naukaisua. Huutelen tyhjyyteen odottaen asujan saapuvan ihmettelemään tulijaa. En näe ketään enkä kuule elämisen ääniä. Pöydällä on kahvikannu ja vatsani ilmoittaa tyhjyydestään murisemalla vihaisesti. Hiivin keittiöön ja näen lattialla lappusen. Otan
sen käteeni enkä voi välttää käsieni vapinaa. Mitä pidemmälle luen, sitä pahemmin ne vapisevat.

”…en ajatellut tämän päättyvän näin, mutta en voi sallia
urani tuhoutuvan pienen erehdyksen vuoksi.
Ratkaisuani ei tarvitse hyväksyä, mutta olen katsonut
tämän parhaaksi tavaksi erota tehtävistäni…”

Hikikarpalot poskillani kasvavat mansikoiksi ja tiedän, etteivät ne johdu kuumuudesta. Keittiössä on ovi toiseen huoneeseen. Huoneessa olevalla sängyllä retkottaa hahmo vieressään avoin sensaatiolehti. Yritän olla katsomatta
lopullista untaan lepäävää napatessani lehden sängyltä. Otsikko huutaa pääministerin suhteesta kohumalliin. Kuinka tässä näin kävi? Miten tämä päätyi jo lehtiin? Vajoan maahan kuin lattian läpi tyhjään. Käteeni osuu jotakin pehmeää, alushousut, pyyhkäisen kasvoni niihin. En ehtinytkään varoittaa ajoissa.

Nousen ylös. Minun on jatkettava matkaa ja pian. Haaskalinnut löytävät mökin liian nopeasti enkä sitten selviä enää pelkällä roskalehden lööpillä. Tungen takkini sisälle pääministerin alushousut ja avaan oven. Lähden juoksemaan
kohti jotakin, jossa matkapuhelimet taas toimivat ja voin tilata itselleni lennon kohti paratiisia. Paratiisia, jonne en päässytkään pääministerin kanssa.

BodyCombat

No nii... Eilen sitten koitti se päivä kun tekosyyt loppui ja Lotta sai mut raahautumaan paljon mainostamalleen Bodycombat-tunnille tonne Fit-Fysille. Jännityksestä sekavin tuntein kurvailin salille vietyäni ensin Incan koulun discoon. Vetelin niskaan oikein jumppavaatteetkin, aattelin, ettei ainakaan varustuksesta oo kiinni mun harrastamiseni. Varustauduin siis Niken urheilutissiliiveillä, Niken anti-hikoilu-hengitän-itse -topilla, Niken ihkuihanilla lökäripökäriverkkareillani ja Addun ihan helvetin huonoilla sisäpelitossuilla. (Ens kerralla vedän kyllä Blochit jalkaan, oli sitten lají mikä tahansa). Kätöseen nappasin korruptiojuomapullon (sponsored by Rantasipi Aulanko) ja pyyhkeen. Eikun saliin vaan!

Ope oli kauheeeeeen energinen. Siis semmonen, että kuntoilee varmaan 23 tuntia päivästä ja sen yhden tunnin se miettii seuraavaa kidutustuntiaan. Tosi mukavan oloinen mimmi joka tapauksessa. Meinasin tosin lähteä meneen heti, koska ope kertoi että sillä on ollut älyttömän huono päivä, joten tunnista tulee normaalia kovempi. Mietin että mitä hemmettiä, mä kun luulin että tää on jo ihan tarpeeks raskasta muutenkin...

Nooh. Aloitettiin sit siinä "lämmittelyllä". Kaks minuuttia ja peilistä mua katsoi keitetty rapu. Koukku ja koukku ja koukku ja koukku, hiihto, hiihto, hiihto ja hiihto. Nopee suora ja suora ja suorajasuorajasuorajasuora.... Tota semmonen vartti. Sit vaikeutetaan sarjaa lisäämällä siihen parit potkut. Ja KOKO ajan, siis IHAN KOKO HELVETIN ajan jalat liikkuu. Siis kun varjonyrkkeilee ja iskee niitä suoria ja koukkuja ja niin koko ajan samalla jalat liikkuu. Ja tottahan ne paskat addut sai päkiät aivan TÖRKEÄN kipeiksi!!!

Tuntia oli mennyt 20 minuuttia kun oli eka juomatauko. Olin aivan satavarma, että oksennan ja pyörryn än yy tee heti nyt. Keskityin niin kieli poskessa oppimaan ne liikesarjat että huomasin unohtaneeni hengittää. Siitä seurauksena oli sitten se, että kiskaisin kunnolla ilmaa keuhkoihin siinä juomatauolla ja dodii... kaverini kylkipistos hyökkäsi välittömästi. Juomatauon kesto oli kaks minuuttia ja sitten taas mentiin.

Neljä suoraa, neljä alakoukkua, neljä nopeeta suoraa, neljä nopeeta alakoukkua, hiihto, juoksu ja alusta. Tuota 5 minuuttia putkeen. Elämäni pisimmät. Biisi loppui ja menin sivuun. Vitutti kun pientä oravaa koska oli vaan pakko luovuttaa. Kylkipisto ei helpottanut vaan paheni ja sitten kun menin sinne sivulle hiukan huokaisemaan yhden biisin ajaksi niin mustat täplät valtasi näkökentän. Nauroin kyllä jo ääneen että onko mitään nolompaa kun pyörtyä airopikkitunnille??? Sain pidettyä itseni tajuissani ja koitin vaan hengitellä pistosta pois. Viiden minuutin breikin jälkeen (kuulemma skippaamani sarja oli kaikkein rankin) kiskasin itseäni niskasta ja totesin että perkele. Jos lähtee taju niin sit lähtee, mutta nyt jumpataan saatana.

Vuorossa oli capoeira-vaikutteinen sarja, joka olikin aika mukava. Paitsi ne lopun liikkeet: Hiukan kyykyssä eteen, käänny oikealle, jousta polvista. Sama keskelle ja vasemmalle. Toista noin 85 kertaa. Muuten hyvä, mutten toistanut kun ehkä 20 kertaa. Jos olisin toistanut yhdenkin kerran enemmän, olisin lysähtänyt maahan maitohapporeisineni. Tyydyin sitten vaan kääntyilemään ilman sen suurempia ponnistuksia.

Tämän jälkeen alettiin taas varjonyrkkeillä ja potkia. Jotta häpeä olisi ollut maksimaalinen, se tehtiin vastakkain salin toisen puolen kanssa. Isku jaa isku jaa isku jaa isku. Hyökkäys-hyökkäys-hyökkäys-hyökkäys, juokse takaisin ja isku jaa isku jaa isku jaa isku. Sellaset kymmenen kertaa ja välissä vähän käsiä ilmaan. Ei jumalauta. En jaksanut enää edes nostaa käsiäni, puhumattakaan että niillä olisi pitänyt iskeä jotakin johonkin suuntaan. Päässä alkoi soida Irinan biisi: ...mun kädet ei toimi enää niinkuin ennen...

Venyttelythän nyt ei tietenkään olleet mitään mukavia rentoutusvenytyksiä. Paskat. Vatsalihasliikkeitä parisenkymmentä joka suuntaan. Jalkoja venytettiin niin että taisin kasvaa viitisen senttiä pituutta. Olkapäät meinas mennä sijoiltaan kun piti niitäkin venytellä.

Kiitos ja taputukset ja horjuen pukukoppiin. Aivot sumeina vettä kitaan kolme litraa. Antihikoilu-hengitän itse -toppini oli aika surullinen näky ja rintsikoista saattoi puristaa vettä. Paskat Addut meinasi lentää roskikseen koska jalat oli aivan tulessa kivusta. Ulkovaatteet päälle ja toivoin löytäväni autoni ihan vaan vaiston varassa.

Ketuttaa ihan pipona. Se, että perjantaina olisi seuraava tunti, mutten pääse osallistumaan! Kyllä se niin kiva kokemus oli. =)

PS: Missä oli kaikki nuo tuommoiset:

Tämmönen tällä kertaa

Tehtävän kuvaus:

Näkökulma
Kirjoita mahdollisimman havainnollinen tarina:
Kuvaile työpaikkasi henkilöstöä esim. keittiöapulaisen silmin.


MITÄ JÄÄ?

Se olisi sitten viimeinen päivä tämän firman
palveluksessa. Eläkepäivät kutsuvat ja kyllä niiden
alkamista on tässä jo odotettukin! Tuhansia
juustovoileipiä on tullut väännettyä nirsojen
tekniikan poikien kiusaksi, satoja kertoja olen
laittanut possunlihapadan sekaan suolakurkkua
ihan vain kuullakseni, kuinka
markkinointipäällikkö Puranen ei voi
sietää suolakurkkua. Nyt se loppuu: -saan keskittyä
ihan vain omaan kokkaamiseeni. En enää ikinä aio
haistella keitetyn kaalin vastenmielistä käryä.

Taidan käydä viemässä asiakaspalvelun tytöille
pullaa firman piikkiin. Joskus on tuntunut, etten
kestä heidän kikatustaan enää sekuntiakaan.
Yleensä päivän mukavin hetki on kuitenkin ollut se,
kun aina yhtä hymyilevät likat tulevat hakemaan
aamukahviaan tupakkiensa seuraksi ja toivottavat
reippaasti hyvät huomenet. Samaa ei todellakaan
voi sanoa myynti-ihmisistä: Koppava Sanna,
ylimielinen Riitta ja lipevän autokauppiaan oloinen
Kimmo. En taida olla kyllin kelvollinen tekemään
edes ruokaa heidän gourmét- aterioihin tottuneille
vatsoilleen. Kiitoksen sanaa tai tervehdystä en ole
myyntitykkien huulilta vielä koskaan
kuullut.

Hiukan olen kyllä pettynyt, jos
suunnittelupuolelta kukaan ei tule
hyvästelemään. Pääinsinöörin kanssa aloitimme
samaan aikaan työt, lähes kaksikymmentä
vuotta sitten. Markku oli silloin vasta
valmistunut. Isot silmälasit päässä ja hiukset
tuulen pörröttäminä hän asteli ruokalaan
epätietoisen oloisena. Ihastuin välittömästi
hänen viattomaan olemukseensa ja kohteliaaseen
käytökseensä. Toiset suunnittelun miehet ovat
aina hiukan mollanneet Markkua, koska tämä on
niin hiljainen ja kiltti. Sanovat
peräkammarinpojaksi, joka ei ole koskaan naista
nähnytkään. Markku ei koskaan sano mitään,
hymähtelee vain ja punastuu suloisesti. Tiedän,
että tuo machoileva äijäporukka ei tiedä
Markusta todellisuudessa mitään.

Huomenna saan herätä vapaaseen aamuun -
Markun vierestä.

Yleisön pyynnöstä

Mä ajattelin aluksi, etten ala tänne postailemaan mitään muuta kun mieleen tulevia juttuja. Mutta mitäs hehkutin tota kirjoittajakurssia, ihmiset on kyselleet josko sais lukee noita mun tekstejä. Päätin sit, että tämähän on ihan hyvä foorumi moiselle. Laitan tänne nyt sit noita tekstejä aina sillon tällön muun postaamisen ohessa. Aloitetaan tämmöisellä, saa kommentoida jos katsoo aiheelliseksi.

Tehtäväkuvaus:
Keitä ovat Alli ja Pekka?

Kirjoita kuvaileva tarina Allista ja Pekasta. Tavoitteena on miettiä ja kehittää ihmiskuvausta. Tarkkaile erityisesti verbejä ja adjektiiveja. Huolehdi, ettei juttusi jää luettelomaiseksi. Muista otsikko.
Ennen kuin aloitat, pohdi, mistä yleensä rakentuu käsitys ihmisestä ja miten fiktiossa voi antaa vinkkejä henkilön persoonallisuudesta.

--------------------------------------------------------------------------------
Taustatiedot: Saat postikortin, jossa lukee seuraava teksti:

Terveiset Riminiltä!

Ilma on ollut hyvä ja olemme uineet joka päivä.
Pekka on vähän palanut. Matkaopas on oikein hyvä.

Ciao, Alli ja Pekka
-------------------------------------------------------------------------------

KULISSIT KUNNOSSA

Alli nousi bussiin korkojaan varoen. Hän nosti Zaran kassit
viereiselleen penkille ja tarkisti valkokultaisen kellonsa
peilaavasta näytöstä huulipunansa tilan. Ei olisi pitänyt
juoda sitä cappuccinoa, heti on huulipunan sävy vääristynyt.
Jos nyt alan korjailla niin muut luulevat, että olen ollut
huolimaton. Siitä tulikin mieleeni, että Pekalle pitäisi soittaa.
Muuten se kuitenkin unohtaa noutaa kesäpukunsa
pesulasta. Aina sitä saa muistutella. Hyvä jos muistaa
nousta sohvalta iltaisin nukkumaan.

Alli hypisteli ostoksiaan hyvin hoidetuilla käsillään. Zarasta
löytyi aivan ihanat valkoiset pitsibikinit. Miten hyvältä ne
näyttäisivätkään hänen tasaisella, ruskealla ihollaan.
Pitääkin muistaa laittaa itseruskettavaa vatsalle: se saa niin
kivasti vatsalihakset näyttämään vieläkin enemmän
treenatuilta. Alli melkein naurahti ääneen muistaessaan
Pekan ähellyksen kuntosalilla puoli vuotta sitten. Niin se
vaan Pekkakin siitä alkoi kaljamahaansa menettää, vaikka
aluksi oli kovasti sitä mieltä että ihan turha on yhden
matkan takia alkaa kuntoilla. Ei se tajunnut taaskaan
ongelman ydintä: sen kanssa ei kohta kehtaa käydä edes
Mäkelänrinteen uimahallissa!

Bussi pysähtyi liikennevaloihin. Alli vilkaisi kuskin suuntaan
ja kohtasi tämän katseen taustapeilistä. Yrittääkö se ihan
todellakin flirttailla? Tuollaisella tavallisella duunarilla ei
kyllä ole mitään mahdollisuuksia. Eihän sen kuukausipalkalla
elä kunnolla edes yksi ihminen! Alli käänsi katseensa
viereisen ravintolan ikkunaan. Ihan kuin tuolla olisi Pekka.
On se Pekka, joka on sihteerinsä kanssa lounaalla. Siinä on
kanssa ihmeellinen kikattaja. Nytkin nauraa niin, että
varmasti saa silmäryppyjä alle viisikymppisenä.

Bussi nytkähti liikkeelle. Alli vaipui haaveilemaan Riministä:
paikasta, jonne hän ja Pekka matkustaisivat juhlistamaan
kymmenvuotista taivaltaan aviopuolisoina. Ikkunan takana
Pekka suuteli sihteeriään.