Mietteitä Jussin alla...

...
Ihan samaan aikaan tässä pienen ajan sisällä on lähipiirissä eronnut tai vakavasti harkitsee eroa useampikin pariskunta. Se on herättänyt itsessäkin paljon tuntemuksia, eihän omasta erostakaan nyt niin montaa vuotta ole. Jotenkin erikoista, nämä erot tuntuu tulevan aina porukalla. Niinkuin vauvauutisetkin.

Kamala katsella vierestä kun eroa miettivä ystävä on solmussa tunteinensa. Niinkuin varmaan pitääkin. Mutta siis voi kun olis joku autuaaksi tekevä neuvo antaa. Mutta kun ei ole. Se on vaan semmoinen tie, mikä pitää käydä loppuun. Kunhan ei juokse vaan malttaa kulkea rauhassa, vaikka se onkin kovin kovin kivinen polku.

Taivahan tosi on se, ettei toista voi muuttaa. Kolmiosta et tee ympyrää. Tai jos yrität pakottaa, se palautuu muotoonsa pikkuhiljaa. Ja sama alkaa alusta. Siinä on vaan mietittävä, onko sen pakko olla ympyrä vai pystynkö itse elämään kolmion kanssa. Jos ei voi, niin onko kauheasti vaihtoehtoja? Kun itseäänkään ei ole tervettä muuttaa liiaksi. Ei itsestäänkään saa sitä ympyrää. Kulmia voi hioa, muttei loputtomiin. Riittääkö se sitten toiselle?

Itse olen todella todella onnellinen, että erosin. Kummallekin kävi siinä hyvin, vaikkei se silloin siltä tuntunut, ei todellakaan. Mutta nyt tiedän, että se tie tuli kuljettua loppuun, ihan oikeasti, eikä sinne loppuun ollut mitään järkeä jäädä seisomaan paikalleen ja tuijottamaan kiviseinää. Mitään en kadu, olen onnellinen, että se tuli koettua, siitä oli paljon iloakin. Toivon vaan, että lapsetkin jonain kauniina päivänä näkevät asian mun silmin ja ovat ehkä jopa iloisia, että tein sen ratkaisun, josta he tietenkin joutuivat täysin syyttöminä kärsimään, mutta joka oli ainoa oikea.

Miks ihmiset eroaa? Vaikea sanoa, kun kaikki on yksilöitä. Itse ainakin olen kantapään kautta oppinut, että mikään ei tule ilmaiseksi. Itsestäänselvyytenä pitäminen on pahinta mitä voi tehdä. Ja sellainen ajattelu että "miksi tekisin tuon hyväksi mitään, ei sekään tee mun hyväksi". Tai että "no onhan se tuossa, vaikka nyt tekisinkin näin ja näin". Eli ylenkatsotaan se toinen. Sorrun tähän itse ihan liian helposti, että luotan liikaa toisen olemassaoloon mun elämässä. Onneks olen oppivainen luonne ja uskon, etten samaa virhettä tee toiste. Ainakaan niin, etten huomaisi sitä, ja korjaisi käyttäytymistäni. Pitää muistaa pussata, mennä liki vaikka väsyttäisi. Pitää kysyä "otaksäkin?" ja keittää teetä kahdelle ihan kysymättäkin. Pieniä asioita. Ne ei vaadi itseltä juuri mitään, mutta vaikuttaa kaikkeen. Itsekkyys on kaikista pahinta, se omaan napaan tuijottelu.

Ja se ettei puhu. Mä luulin olevani kova tyttö puhumaan kaikista asioistani, mutten mä olekaan. Inhoan konflikteja ja nieleksin paljon asioita, koska en halua "turhanpäiväisyyksien" takia aloittaa riitaa. Tosin mun mielestä on hemmetin typerää joka asiasta mainitakaan. Ihan hyvin voi pitää suunsa kiinni hetken ja miettiä, että onkohan nyt kuitenkaan kyseessä semmoinen, asia, joka niin paljon oikeasti ärsyttää, vai oliskohan mulla vaan vähän huonompi päivä. Yleensä se auttaa, eikä tartte aloittaa pientä sotaa sanasta, joka jäi kaihertamaan, tai oudosta katseesta tai siitä, ettei toinen ole tyhjentänyt tiskikonetta.

Mutta voisin mä enemmänkin puhua. Mutta kun en vaan viitsi. Olen vaan semmoinen, että mun asiat on mun asioita, eikä ne ole niin tärkeitä, että viitsisi toiselle niistä selitellä. Ehkä siinä on taustalla joku "pelko" siitä, ettei toinen kuuntelekaan oikeasti tai alkaa syyllistämään tai vähättelemään. Mene ja tiedä. Toki jos on oikeasti tärkeää niin sitten sanon, mutta en jaksa turhia jauhaa. Joskus se varmaan aiheuttaa hankaustakin, kun toinen höpöttää ihan koko ajan ja kaikki asiat mitä mieleen juolahtaa ja itse istut hiljaa, nenä kii kirjassa tai tietokoneessa. Joskus on vaan kiva olla hiljaa ja keskittyä omiin ajatuksiin. Aina ei vaan jaksa kuunnella. Yleensä kyllä on kivaa, kun toinen puhuu. Varmaan eka asia, mitä tulisi ikävä, olisikin justiinsa se toisen höpöttäminen. Se vaan kuuluu sen luonteeseen ja on suurimmaksi osaksi kivaa. Ehkä sitä pitäisi itsekin opetella kertomaan ihan kaikki jutut; kuka mitäkin sanoi, miksi, mitä lööppejä iltalehdissä oli, mitä Tukiainen nyt on tehnyt jne... =)

Nooh, eniveis. Olen onnellinen, rakastan tuota pöhköä miestäni ihan koko sydämeni pohjasta enkä koskaan vaihtaisi sitä mihinkään. Kolmen vuoden jälkeenkään siitä ei ole löytynyt yhtäkään ärsyttävää, poisvaihdettavaa luonteenpiirrettä. On se kumma!

Juu, että semmoinen avautuminen tällä kertaa. =D
Juhannus kolkuttelee ovella ja huono omatunto mun sydänalassani, ehkä se johtuu siitä, tämä melankolia. Ollaan KOKO jussi töissä kylpylässä ja tytöt lähtee mummon kanssa Punkaharjulle viikonlopun viettoon. Tiedän tiedän, niillä on tosi kivaa siellä ja mummokin oli innoissaan mutta silti. Kun ne on vaan viikon kerrallaan meidän luona, niin en malttais luovuttaa niitä yhtään mihinkään. Huolimatta siitä, että olenkin töissä tänä viikonloppuna palttiarallaa 30 tuntia. PÖH!

Mutta silti. Oikein hyvää ja maukasta juhannusjuhlaa kaikille!!!!!!!!

PS: IHAN_HIRVEÄ_MATKAKUUME!!!! Kidutan itseäni tuijottelemalla Mallorcan lomakuvia ja etsimällä halpoja matkoja sinne. Mä tahdon. Mä tahdon klubbailemaan tänne ja lorvimaan tuonne Magalufin rantaan Sol-pullo kourassa. Ja samalla vois poiketa taas Ibizalla, koska herramunjee mitä keikkoja siellä on. Ote erään viikon ohjelmasta: MA: DJ Tiesto, TI: Armin van Buuren ja Roger Sanchez, KE: Paul van Dyk, TO: David Guetta. MA TAHTOO!!!!