Lokakuu = asunnonvaihtokuu

Mistä lie johtuu, mutta mulle asuntojen vaihto osuu lähes poikkeuksetta lokakuulle. Ekaan omaan asuntoon muutin lokakuussa, ex-miehen luokse lokakuussa, "väliasuntoon" muutto lokakuussa. Sitten tuli ero ja muutto eteen, mutta sepäs olikin helmikuussa. Tänne muutettiin lokakuussa ja nyt tästä pois.

Oi kyllä, käsitätte aivan oikein. Saimme tämän myytyä ja nyt on asunnon metsästys edessä. Ihan ei sentään lokakuulle ehdi muutto, mutta kaupanteko kuitenkin. Muutto varmaan sitten joulukuun alussa?

Vuokra-asuntoa tässä nyt katsellaan aluksi ja nautiskellaan lähes velattomasta elämästä tovi. Katsellaan toki samalla itsellemme sitä loppusijoituspaikkaa. Mutta ei ole kiire. Se tulee sitten eteen kun tulee. Pääasia, että asunto on kaupattu ja Turenki kutsuu. Loppuu tämä jumalaton eestaas ajelu.

Kovasti olen kiitollinen taas kerran tuolle rakkaalle. Tiedän, ettei sitä hirmuisesti hotsita muuttaa minnekään Turenkiin. Se on taas kauempana Tampereesta, joka on kuitenkin sen sydämen koti. Kai se koittaa ajatella, ettei tuo moottoritie niin paljon enempi aikaa syö sittenkään, vaikka hiukan etelämmäksi mennäänkin. Lupaan raahata sen vaikka väkisin hiukan useammin Manseen =). Mutta on se silti iso "uhraus" siltä, kun ei sillä ole sillä tavalla siteitä tonne Janakkalaan kun mulla. Muru kun varmaan mieluiten asuisi Tampereempana; Toijalassa tai siinä. Onneksi se on järkevä mies ja tietää, ettei ole mitään tolkkua asua muualla niin kauan kun nuo muksut on siellä koulussa. Olen sille luvannut, että jahka muksut on isoja niin voidaan mun puolesta muuttaa vaikka keskellä Hämeenkatua, jos jostain syystä ei toi maalaiselämä sit enää kiinnostakaan. =)

Vaikea oikeastaan edes kuvitella, että nämä solmut alkaa aueta pikkuhiljaa. On ollut kaiken kaikkiaan niin vaikeat kolme vuotta, että siitä suossa tarpomisesta tuli jo ihan normaali tapa. Pelkkää selviytymistä ilman onnistumisia, jos hiukan kärjistetään. Joskus sitä on miettinyt, että kuinka vahva sitä täytyykään olla, että näin paljon voi paskaa pistää niskaan. Kiitollisuudenaiheita ei silti ole ollut vaikea keksiä. Ihan on riittänyt se, että saan olla tuon miehen kanssa ja lapset on terveitä ja ihania. Varmasti maailmassa on paljon ihmisiä, joilla on paljon vaikeampaa ollut kuin meillä, joten sinänsä valittaminen on turhaa. Skeptikkona en voi silti olla miettimättä, että mitähän kamalaa tapahtuu kaiken tämän hyvän vastapainoksi. Jotenkin en osaa ajatella niin, että se paska on jo tapahtunut ja nyt sitä hyvitellään =).

Rahatilannekin kohenee käsittämättömän paljon. Se tässä eniten kaipaakin kohenemista. Oikeastaan ei puutu kuin mulle vakkariduuni ja se loppusijoituspaikka. Kummatkin varmastikin järjestyvät aikanaan, sitten kun oikea hetki koittaa, enkä niistä todellakaan stressaa.

Kerrassaan hyvä mieli. Onnellinen, kiitollinen ja iloinen.

Mahtavaa viikonloppua kaikille!