Pitkää asiaa vauvoista

Musta tuli isotäti tiistaina. Pieni ja ruttunenäinen Roni-poju syntyi aamutuimaan kiusattuaan äitiparkaansa synnytyskivuilla kaksi päivää. Yritin käydä sitä heti kurkkaamassa sairaalassa mutta natsikätilö poisti mut osastolta. Ehdin silti vilkaista pojua ja pikaisesti lähettää suojelusenkeleitä sen ylle. Mutta natsikätilö pilasi koko viikon. Mun olisi pitänyt tietää, että sikalunssan takia vierailusääntöjä on kiristetty niin, että siellä saa käydä vain isovanhemmat ja nekin vain vierailuaikaan. Sori, rouva natsi, etten vieraile sairaalassanne niin usein että tietäisin! (Mistäköhän syystä....)
Ei siinä siis mitään, jos asiasta olisi tultu sanomaan ihan asiallisesti ja normaalisti. Mutta kun tullaan sillä asenteella, kuin olisin spitaalinen. Ja kun sitten kysyin selventääkseni asiaa, että eikö siis edes vierailuaikaan saa muut kun isovanhemmat käydä ja että onko tämä säädös ollut voimassa kauankin, niin sain vastauksen että "vuodesta 1980 asti". Olin että WTF???? Tuumasin että kyllä täällä itsekin on synnytettyä tullut ja että vielä kuusi vuotta sitten sai rampata sakkia ihan niin paljon kun halusi. "Me ollaan tiukennettu tätä säännöstä ja se onkin ollut oikein hyvä, niin äidit keskittyvät paremmin lapsiinsa, jutella ehtii sitten kotonakin". Siis mitä helkkaria???? Tuleeko se kotiin kyttäämään, ettei lastenhoitoa laiminlyödä siinä juoruamisen lomassa? Kuinka ihmeessä ne äidit kestää siellä synnärin hiljaisuudessa, kun tuskin ne isätkään siellä voi kaiket päivät kupata, monet niistähän käy töissä kuitenkin tuossa vaiheessa vielä?? Mä tulisin niin hulluksi, jos ei ketään saisi käydä siellä katsomassa mua!!

Lähdin sit tosi kettuuntuneena kotiin ja toivon vaan että nuoriperhe kotiutuu pian. Sitten aion kyllä pussailla kummipoikani puhki!! (EDIT: Sain just viestin, että kotona ovat. Tänään kahville =))



Roni kolme päivää vanhana.

Tästä tuli sellainen mieleen, että aina joskus kuulee semmoisen kysymyksen kuin että meinaatteko te yhteisiä lapsia tehdä? (Ai että miten inhoon tuota sanaa tässä yhteydessä. Miten ihmeessä lapsia voi TEHDÄ??? Niitä saadaan, siitä on omakohtainen kokemus, ettei se "tekeminen" aina auta) Ymmärrän kyllä kysymyksen merkityksen, koska Janilla ei ole omia biologisia lapsia ja oikeus lastensaamiseen lienee on lähestulkoon kaikilla.

Kysymykseen ei vaan ole mitään yksioikoista vastausta. Itselläni on jo kaksi ihanaa tyttöä, jotka alkaa jo olla isoja. Janilla ei ole ollut selkeää näkemystä siitä, haluaako lapsia vai ei. Pikemminkin on tainnut ahdistaa edellisessä suhteessa pieni painostus naimisiinmenosta ja lastensaamisesta, kun ei ole itselle ollut selvää mielikuvaa asiasta. Toisillahan on tietenkin ihan kristallinkirkasta että niitä lapsia sitten joskus on, toisilla taas, ettei missään tapauksessa. Taisi olla pieni helpostuskin, että mulla oli lapset "valmiina", niin ei sitä asiaa tarvinnut alkaa hänen pohtia. Tytöt on Janille kuitenkin ihan kuin omia ja kohtelee heitä ihan samalla tavalla. Ollaan me toki asiasta puhuttu. Että pitäisikö yhteistä lastakin yrittää. Mutta se jää molemmilla aina vähän kysymysmerkiksi enkä oikein tiedä onko kummallakaan varsinaista mielitekoa puida tätä asiaa. Olen Janille sanonut, että päätös on kokonaan hänen. Että jos haluaa yrittää omaa lasta niin toki siihen suostun mutta jos ei niin sitten mennään näillä. Pakottavaa tarvetta kumpaankaan suuntaan ei itselläni ole ollut. Nyt se vaan on tulossa ajankohtaiseksi syystä ja toisestakin ja asia on noussut taas pinnalle.

Totuus on se, etten mä ainakaan nuorene tästä. Kello kulkee ja ennenkuin huomaankaan on kohdusta tullut hylätty pesä, jonne ei mikään lintu enää muni. Vielä kun saisi päätettyä että haluanko sinne enää linnunpoikasia.. Meitä mietityttää niin monia asia tässä. Ehkä se tarkoittaa sitä, että on tullut aikuiseksi, kun oikeasti pohtii asiaa ihan joka kantilta. Yrittää miettiä mikä olisi oikea ratkaisu. Jos olisin jättänyt lastensaamisen näin pitkälle, siis jos tyttöjä ei olisi aikanansa ilmestynyt, niin luulen, että se homma olisi kokonaan jäänyt väliin. En varmaankaan enää alkaisi miettiä lasten saamista. Tai sitten kärsisin kauheissa vauvakuumekrampeissa, mene ja tiedä.

Olen vaan niin hiton mukavuudenhaluinen, samoin Jani. Rakastan sikeää, pitkäänjatkuvaa unta. En millään haluaisi herätä öisin vauvanitkuun. Sinänsä toisaalta harmi, että muistan silti kovin elävästi ne keväiset aamuyön tunnit, jolloin istuin sohvalla pieni tuhisija tissillä ja katselin ulkona heräävää aamua ja mahtavia auringonnousuja. Harmi sekin, ettei kumpikaan tyttö ollut mikään hirveä huutaja, heräsivät kyllä molemmat öisin (heräävät monesti vieläkin), mutta rauhottuivat nopeasti. Harmeja sinänsä, että tuo perusteluni yöunien vähenemisen pelosta vesittyy, koska kokemukset yöheräämisistä on olleet niin "positiivisia".

Tahtoisin olla "vapaa" vielä kun olen elossa ja voimissani. Tällä menolla ollaan "lapsivapaita" nelikymppisenä suunnilleen. Tytöt on parikymppisiä joten eipä tarvita enää peräänkatsojaa tuolloin. Sen kuin ollaan kuusi viikkoa Thaimaassa talvisin jos tykätään. Ajatus joka houkuttaa ihan hirveästi. TOISAALTA: Jos vielä se vauva saataisiin, olisin viisikymppinen kun se olisi parikymppinen. Olisiko kymmenen vuoden lykkäys kuitenkaan liikaa? Ja kun se olisi yhteinen, niin sitähän voisi raahata mukana reissuille.(Ihan kun puhuisin käsilaukusta!) Nyt se on vähän vaikeaa kun tytöt on puolittain isällään ja kokemukset muutoksista ei ole kovin kehuttavia.

Tytöt on jo isoja, 6 ja 10. En tiedä jaksanko lähteä siihen vauva-arkeen enää. Pepunpesua, nälkäitkua, nukuttamista, tissi suussa 24/7, vauvarokkoa, korvatulehduskierrettä, minuuttiaikataulua ja rutinoitunutta arkea joka tappaa kaiken sattuman mahdollisuuden. Kaipaan kovasti omaa rauhaa. En millään jaksaisi olla saatavilla 24/7, vaan jos haluan pelata tietokoneella niin saan sen tehdä ilman että joku nyhtää koko ajan housunlahkeesta. Itsekästä, eikö? Tykkään omista lapsistani, mutta herranjestas, haluan joskus olla ihan vaan itseni kanssa. Enkä jaksa kuunnella niitä "ota omaa aikaa menemällä kävelylle"-juttuja. Mä tahdon olla kotonani ihan rauhassa joskus! Nykyisin siihen on mahdollisuus, kun tytöt on isällään joka toinen viikko, mutta entäs sitten kun lapsi on läsnä koko ajan. Tiedän, että tämä kappale on varmasti monien mielestä törkeä näin äiti-ihmisen suusta, mutta näin musta vaan tuntuu, joten pitäkää mölyt mahoissanne. =)

Ja kun sit toisaalta. Onko mitään mainiompaa kun ensimmäinen hymy, vaikka sen aiheuttaisikin vatsanväänne? Pieni naurunhelähdys joka saa juoksemaan keittiöstä olohuoneeseen? Maidontuoksuinen vauvanpää. Pinkeänpunkea vauvamaha, sen roikkuvan voisin sitten jättää kyllä synnärille. Mikrokokoinen jalka joka päättäväisesti yrittää puskea vatsanahan läpi. Onko mitään isompaa, kuin paniikki, kun pieni lapsi kävelee haparoiden kohti pöydänkulmaa ja tiedät että kohta se kaatuu? Pikkuriikkinen haava sormenpäässä, joka saa aikaan elämää suuremman suojeluvietin? Silkkimyssyt, itsekudotut tumput, hassut bodyt, ergonomisesti oikealla korkeudella olevat työntöaisat vaunuissa.

Voinko kuitenkaan olla rohkaisematta tuota maailman parasta miestä, että mitä jos kuitenkin.......???